Jälleen on mennyt viikko


 

1.

Äkkiä aika katoaa. Sillekään ei ihmiskunta voi mitään. Koska mikään ei pysy koskaan paikoillaan, ovat menneisyys ja muistot ja historia entistäkin tärkeämpiä. Me emme milloinkaan elä nykyisyydessä, emme ehdi. Nykyisyys on joko heti mennyt, tai sitten vasta jossain tuolla edessä. Yhä selvemmin tunnen sen.

Menneisyys on lähellä. Aina löytyy ihminen josta alkaa ketju. Näinkin se voi mennä: olen nähnyt äitini, joka on niiannut Leinolle. Leino taas on matkannut Mannerheimin voittovaunuissa 1918. Mannerheim puolestaan on kätellyt Hitleriä Suomessa. Mitä Hitler on tehnyt, sitä en halua edes ajatella.

2.

Parinakin päivänä olen menneellä viikolla päässyt lyömään tennistä. Kummallakin kerralla on tuntunut hyvältä. Vielä ei kunto ole kuitenkin entinen, hengästyn helpommin. Täytyy yrittää vetää syvään ilmaa keuhkoihin; onneksi ne vielä toimivat. Käsitän että pitäisi liikkua vielä enemmän, olla arkipäivisin ulkona eikä vain kyyhöttää kotona tietokoneen äärellä töitä tehden. Vaan mitä ulkona on voinut puuhata. Vasta nyt maa on sen verran jäätynyt, että maastossa saattaa kunnolla kulkea.

Tulvajärvi on jäässä, joutsenista ei jäänyt jäljelle sulkaakaan. Tiedän kyllä, että jo parin kuukauden päästä ensimmäiset taas palaavat ja laakso täytyy niiden fanfaareista. Ne taitavatkin olla marsalkan todelliset hopeatorvet.

3.

Lunta odotan, vaan mahtaako tulla kolmas talvi, jolloin en pääse hiihtämään. Täällä on latu hiihdettävä ja tehtävä niin itse; lunta pitää siksi olla kunnolla kaikkialla. Nyt on parin millin peitto ja härmää. Kuura on kaunista, vaan sitäkään ei tänään näy. Paljas ja alaston ja apeakin on metsä. Pajuissa kuitenkin jo kissoja ja jopa syreenissä silmut. Toivottavasti se ei kostaudu. Liika optimismi tuskin kuulunee luontoon, ihmisluontoon vain. Mutta kun ilmasto muuttuu, tämäkin muuttunee. Myös meri menee yhä harvemmin kunnolla jäähän, minkä näkymä Carusellin rannalta osoittaa.

4.

Torstaina olin hautajaisissa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Se on Engelin piirtämä pieni kirkko joka sijaitsee Suurkirkon kainalossa.

Ulkoa vaatimaton, sisältä kaunis – päinvastoin kuin Suurkirkko, joka on komean kuorensa alla lähinnä kolho. Mutta eipä ihmistenkään ulkonäkö kerro, mitä sisältä todella löytyy.

Pyhän Kolminaisuuden kirkossa kävin aikanaan vaimoni kanssa, koska palvelukset siellä pidetään venäjän kielellä. Kerran eteisessä tutustuimme isä Veikko Purmoseen. Tuttavuus jatkui ja Sveta teki hänestä parikin haastattelua. Saimme aina heidän kodissaan hyvää kohtelua ja matushka Mariamne tarjoili kaikkea maallista hyvää. Ja nyt juuri häntä ei äkkiä enää ollut.

Jo kolmas vaimo joka tänä syksynä on kadonnut tuonilmaisiin. Kolme tuoretta leskimiestä: minä, Kai Nieminen ja isä Veikko. Ennen miehet menivät ja naiset jäivät. Maailmako muuttuu näinkin? Tai sitten kaikki on vain kohtaloa ja sattumaa. Sopii valita kumpaan niistä enemmän uskoo.

5.

En ole tätä ennen ollut Suomen ortodoksien hautajaisissa, venäläisissä vain. Ensin Toljan, hyvän ystäväni ja sitten kahta vuotta myöhemmin vaimoni.

Eroa löytyy vain muutamista tavoista. Jos Venäjällä arkun toisella puolella seisovat lähiomaiset ja toisella muu saattoväki, täällä seisoimme sekaisin kaikki.

Venäjällä naisella on oltava hame ja pääliina. Jos ei matkaan sattunut, niin kirkon eteisestä niitä sai, Sveta kietaisi usein minkä tahansa hameentapaisen housujensa peitoksi. Huppu tai myssykin kävi pääliinasta. Suomessa nainen voi hyvin olla housut yllä ja pää paljaana. Se tuntuu oikeammalta. Tasa-arvo on vanhahtavassa kirkoyhteisössä läsnä edes niin.

Kynttilät saimme täälläkin käsiimme, vaikka saattoväkeä oli pari sataa, ja samaten pahviset suojukset joille steariini valui. Kuoro lauloi hyvin ja lähes kaiken aikaa, isä Veikko johti itse koskettavaa ja harrasta seremoniaa. Mariamne makasi avoimessa arkussa ja vuorollamme hyvästelimme hänet.

Saman tien arkku vietiin Hietaniemen ortodoksiselle hautausmaalle, jossa vaimoni kanssa myös paljon olimme kulkeneet. Siellä lepäävät jo esimerkiksi Tito ja Ina Colliander, Helvi Hämäläinen ja Anna Vyirubova, tsaari Nikolai II:n hovinainen. Hänestä Sveta kirjoittikin. Ja nyt sitten haudassaan Mariamne.

Taas kuoro lauloi ja saattoväki laski kukkansa ja sanoi sanansa. Juhlavaa ja yksinkertaista. Olisi varmasti helpompaa, jos käsittäisi, että taivaan iloon pääseminenkin olisi totta, että kuolemaa ei pitäisi surra. Uskon ja epäuskon välissä on kuitenkin näkymätön viiva. Minä en sen ylitse vieläkään ole päässyt.

6.

Lauantaina avaan television ja etsin sieltä itse asiassa tennistä, mutta osun Sirpa Kähkösen haastatteluun. Hyvin hän puhuu, juuri kuten kirjoittaakin. Katson siksi ohjelman alusta loppuun. Asia on tutkittua ja mietittyä, lauseet selviä, ne perustellaan myös aina. Vuosi 1918 ilmestyy jälleen eteeni, aikanaan luin tapahtumista paljon, myös Samuli Parosen isän kohtalon tähden. Raskaat, vaikeat, mahdottomat ajat, joista juuri ja juuri selvittiin. Kansalaissota on sodista varmastikin kaikkein kauhein, jos kohta voi kysyä, onko mikään sota toista parempi.

7.

Sunnuntai, pyhä päivä. Lepopäiväksikin mainittu. Moni on silti tänäänkin töissä. Ja arjen murheet pysyvät. Minua koskettaa se, että tytär Olja kirjoitti illalla Pietarista ja sanoi yllättäen olevansa alakuloinen ja masentunut. Polyteknisen tenttikausi sujui oikein hyvin ja nyt kun viimeinen sessio on onnellisesti ohi, tapahtuukin pudotus pimeyteen: äidin kuolema palaa mieleen.

Yritän lohduttaa häntä ja kerron sitten, että surullinen olen toki minäkin, mutta pyrin miettimään ja kiitämään siitä että sain Svetlanalta kahdeksan hyvää vuotta, elämäni parhaimmat. Hänelle sellaisia kertyi kaksikymmentä. Onneksi olemme jo aikuisia; siksikin pitää yrittää vain katsoa eteenpäin. Meillä on toisemme, sekin voisi auttaa. Ja varsinkin pieni Sonja, jonka kummi Olja on. Lapsiin siirtyy se, mikä meidän myötämme katoaa. Ja onhan Olja itsekin vielä nuori. Elämä vasta odottaa häntä tuolla jossain.

Sanat ovat sanoja vain, mutta voi niillä väliin olla suurikin merkitys. Koko minun avioliittoni Svetan kanssa alkoi sanoista, pysyi sanojen avulla olemassa ja sanoihin, viimeisiin, myös päättyi. Joskus sana on kuolemaakin vahvempi.

8.

Taas päivä on jälleen kerran pääsemässä käyntiin.

Iso uuni hehkuu lämpöä, auto on jo kiinni sähköpiuhassa. Pian lähden ajamaan kohti maailmaa. Jonnekin on täältä aina päivän kuluessa mentävä, sen verran olen yhä levoton. Vasta kun kevät koittaa, voi kotonakin oleksia, koska ulkona riittää silloin ihan oikeaa tekemistä. Vanhassa talossa ja sen pihapiirissäkin sitä löytyy, löytyy ainaisesti. Kirjoja yhä rakastan, lukemista, kirjoista avartuvia maailmoja, mutta edes lukea en voi loputtomiin, ei näillä silmillä enää. Ehkä ajan Fiskarsiin saakka, jonne usein Svetan kanssa menimme. Katsoimme siellä kaunista jokimaisemaa, vanhoja rakennuksia, joimme kahviakin. Ja nautimme. Oli elämä, vapaus, ja olimme me. Ja aina ovat muistot.

Pieni retki, mutta sellaisenkin myötä löytää aina jotain uutta ihmeteltävää. Se on tärkeää, sen tiedän entistäkin paremmin. Ihmettely jos mikä kuuluu ihmisen elämään. Ilman sitä jäisimme istumaan paikoillemme ja vaikka ruumiimme pysyisi elossa, henki ei. Myös sitä pitää kaiken aikaa ruokkia.

9.

Kun saavun toiveikkaana Fiskarsiin, kaikki paikat ovat kiinni. No, auki on Fiskarsin tehtaanmyymälä, ainakin siellä palaa valoja, mutta työkaluja en tarvitse. Kahvinjuontikin jää vain haaveeksi. Kello on jo paljon yli yhdentoista mutta eipä lähistöllä näy juuri ketään, minun lisäkseni neljä yhtä epätietoisen näköistä nuorta maahanmuuttajaa, jotka kulkevat ja sentään voivat puhella keskenään. He tekevät saman lenkin joen poikki toisinpäin ja tupsahdamme autoillemme lähes yhtä aikaa.

Turha matka, vai onko. Kaunista Fiskarsissa on yhä. Hiljaisuus ei ole pahasta. Mutta entäs se hengen ruoka? Jopa valoveistoksissa jotka joella on näen, on jotain tuttua; taisivat olla joessa myös vuotta aiemmin kun kävimme talviretkellä vaimoni kanssa. Kuvaan silti taas pari niistä ja lähden sitten hiljaksiin ajamaan takaisin kohti kotia. Jos jotain opin, niin taas kerran tämän: mitä tahansa haluammekin, sitä ei elämältä voi koskaan etukäteen tilata.

 

(14.1.2018)