1.

Sain taiteilija Hannu Hyrskeeltä toivotuspostin liitteenä ylläolevan kuvan. Se jos mikä vaikutti. Pieni hento linnunpoika, juuri syntynyt untuvikko seisoo kyllä jo omilla jaloillaan, mutta ei yhtään tiedä mikä häntä odottaa. Kuten emme mekään, viisaimmat ja kokeneimmatkaan aikuiset. Onko uusi vuosi se menestystarina jota talouteen ja työttömyyteen toitotetaan, vaiko kaiken ihanan utopian äkillinen ja ah niin odottamaton sortuminen normaalin pydamidihuijauksen tavoin, se kaikki on vielä näkemättä. Onhan tuolla kolmaskin vaihtoehto, luultavin kaikista. Me taaperramme eteenpäin parempaan tulevaisuuteen uskoen ja tulevaan luottaen, vaikka silti saamme aina sitä yhtä ja samaa. Hyvää ei näköjään koskaan riitä jaettavaksi kaikille.

2.

Tulee mieleen myös kysyä, kuinka uusi voi olla vuosi? Onko vuosi itse asiassa todellinen yksikkö lainkaan? Onhan se jokseenkin mielivaltaisesti ajasta pätkitty kuukausien suma, kuin kellotaulusta otettu. Ehkä se oli ennen looginen siksi että ainakin täällä Pohjolassa siihen mahtuivat kunnolla kaikki neljä vuodenaikaa. Kuumissakin maissa nimitetään yhtä vuodenaikaa yhä talveksi, vaikka lunta näkee vain korkeimpien vuorten huipuilla. Mutta vähän lunta näkee enää meilläkin täällä etelässä. Jos öisin härmää sataakin, niin pian se taas sulaa. Lumi ei enää ole vaate, vaan alati jonnekin noin vain katoava toiveiden täyttämä aate.

Jos en minä itse, niin joutsenet alhaalla joen nostattamilla tulvaniityillä ovat tästä vuodenajattomuudesta kyllä mielissään. Joiunta kuuluu tuolta alhaalta päivin ja öin. Vieläkään niiden, laiskojen lihavien lintujen ei tarvitse lentää kohti etelää. Ruokaa riittää myös täällä. Tiedän jo kokemuksesta, että ne lähtevät vasta, kun joki alkaa reunoiltaan todella jäätyä. Silloin ruokaa on enää mahdoton kaivaa veden alta. Vain nälkä saa ne vastahakoisesti lentoon. Kun ensimmäinen sula vesi tulee näkyviin, siihen taas pysähdytään. Jotain luonnonvastaista siinä mielestäni on, mutta joutsenista itsestään tuollainen muuttotyyli näkyy kuuluvan arkipäivään.

3.

Olen ollut elämäni ensimmäisen joulun ja myös uuden vuoden aaton kotona aivan yksin. Joulu on perhejuhla, minun perhettäni edustivat nyt muistot.

Sujui se niinkin. Kun muistaa, elää. Aika eli sen kulku on sellaista. Jokainen sekunti on jo syntyessään vanha, se katoaa saman tien. Niinpä todellisuus on sekuntiakin lyhempi yksikkö ja itse asiassa me kaikki elämme jatkuvassa menneisyydessä. Nekin, jotka tulevaisuudesta puhuvat ja sinne kaikin tavoin mielivät ja yrittävät.

4.

Vaikka vietin juhlat yksin, laitoin sekä jouluna että uuden vuoden aattona saunan. Kesävettä ei saunaan tähän vuodenaikaan saa, mutta yhden ihmisen pesu- ja löylyvedet on helppo kantaa tämän kalliokukkulan toiselle puolelle. Rituaali kannatti, onhan saunominen erottamaton osa suomalaisuutta. Ei mikään sähkösauna kuitenkaan, vaan puulla lämmitettävä ja savun tuoksua levittävä kotoinen kylymme.

Toki kaipasin lauteilla vaimoani, olisin halunnut vihtoa hänen selkäänsä ja varsinkin aina sen kipeää vasenta puolta, jota kunnon vihdalla tai vastalla sai verrytetyksi ja josta hän piti. Ja sitten vaimoni puolestaan vihtoi minua, joskin aina liian hellästi. Nyt sain tehdä senkin itse. Mutta yhä hän oli saunassa mukana. Yhä lauteilla myös oli ja tulee kaiketi vielä pitkään olemaan hänen pyyhkeistä ja tyynystä rakentamansa päänalunen, jota hän käytti kun kävi pitkäkseen minun mentyäni välikköön peseytymään. Pesu oli aina pakko tehdä vuorotellen, koska niin operaatio sujui helpommin. Ja kun palasin, vaimoni veti vain jalat koukkuun polvet kohti kattoa ja odotti että saisin istutuksi ja heittäisin sitten kunnon löylyt. Hän nautti. Ja kun tämän muistin, nautin yhä minäkin.

5.

Jouluruokia valmistin nyt vähän, pelkän perunalaatikon vain. Kinkkua ostin palan mutta laitoin sen pakkaseen odottamaan sitä, että Pietarin perhe saapuu. Itse pidän enemmän kalasta ja kasviksista vaikka syön kyllä palan kinkkua heidän seurakseen. Mutta Pietarin perhe ilmestyy tänne vasta tänään, molemmat tyttäret ja toisen mies sekä lapsenlapsi Sonja.

Heidän myötään alkaa vuosi 1.1.2018. Nyt on vuosilukukin tähän kirjoitettu. Mikään onnen luku se ei sata vuotta sitten ollut, vaan kansalaissodan vuoden alku. Vaikka Suomen itsenäisyys vahvistettiin Pietarissa 4.1. ei se osalle kansaa antanut vapauden tunnetta. Ensin punaiset, sitten valkoiset tekivät sen mitä ei koskaan pitäisi, kun tappoivat silmittömästi toisiaan. Ja tietenkin valkeat voittajat voittivat siinäkin, he näännyttivät ja teloittivat vankejaan vähintään kymmenkertaisesti. Voi olla että vasta nyt ne haavat ovat arpeutuneet. Jos kohta uusia tehdään ihan talouden eriarvoistamisen kautta. Mutta se ei kumma kyllä tunnu huolettavan ketään. Miksi rikas ei saisi olla rikas, kysytään silmät puhtaina, ihmetystä katseessa. Niin, miksi? Siinäkö todella ihmisen elämän syvin tarkoitus?

6.

Aika kuluu, ihminen ajan mukana, kuten sanotaan. Koskaan en ole ollut niin vanha kuin nyt. Kun vaimoni kuoli, vanhenin vuosia yhdessä ainoassa hetkessä ja tulin ihan ikäisekseni. Nyt vasta minusta tuntuu taas vähän nuoremmalta. Silti kaipaan vaimoani, oikeastaan enemmän kuin ennen. Mutta tätä kaipuuta sävyttää myös kiitollisuus. Ja taas kerran kaikki muistot. Ihminen ilman muistia on onneton, näin uskon. Eikä kyse ole siitä, ovatko muistot hyviä vai pahoja. Sillä ei ole varsinaista merkitystä jos asiat menevät edes jotenkin tasan puntarissa. Pahat unohtaa, hyviin on syytä tarttua. Muistot jos mitkä muodostavat ihmisen elämän. Nykytodellisuus taas on se käsi joka hipaisee toista ja pitää jopa hetken otteessaan, jos ihminen on oikein onnekas.

7.

Näinä tyhjinä päivinä olen myös katsonut televisiota enemmän kuin ennen. En kuitenkaan juuri maamme antimia vaan satelliitin kautta Italiaa. Kolme Rai -kanavaa ja yksi uutisia lähettävä heijastuu avaruudesta tähänkin pieneen pirttiin. Kovin hyvätasoista ei ohjelma sielläkään ole, se muistuttaa samasta typerästä amerikkalaistumisesta kuten kaikkialla, niin meillä, Euroopassa kuin jopa Venäjällä. Hölmöläiset hyppivät, huutavat, kiljuvat ja höpöttävät. Kukaan ei ole luonnollinen, ei enää osaa olla. On matkittava muita, oltava joku toinen, mieluiten pelle. Kauempaa ei erota enää edes sitä onko äänessä mies vai nainen, yhtä on kaikille sukupuolille typeryys ja pian myös maskin määrä.

Näin myös Italiassa. Mutta siellä, tältä minusta nyt tuntuu, ihminen on sittenkin vielä aidompi. Hän höpäjää mitä höpäjää mutta yhä omana itsenään. Kaikki puhuvat toistensa päälle yhtäaikaa ja kovaa. He ovat kuin lapsia ja usein ovatkin iästä huolimatta. Myös vanhat ihmiset voivat edelleen kansoittaa lavaa. He näyttävät yhtä hullunkurisilta kuin Fellinin filmeissä: paksut pienet herrat ja viimeisen päälle maalatut naiset pukeutuvat ja koketeeraavat kuten 50 vuotta aiemminkin. Vaikutus on toden totta koominen. Silti sen hyväksyy. Ehkä kaiken tekee paremmaksi ja lempeämmäksi italian kieli. Huonoinkin ohjelma saa sen myötä myös toisen merkityksen, mikä minulle on kielen jatkuvaa opettelua, uuden oppimista. Vain murmeliksi leikatun Berlusconin näkeminen aiheuttaa hieman pahoinvoinnin tunnetta. Berlusconi ei luovuta, Forza Italia!

8.

Eikä luovuta täällä meillä Väyrynenkään. Väyrynen on kuitenkin oma itsensä, Berlusconia sentään monin tavoin osaavampi, kuten toki lähes kaikki muutkin ehdokkaamme tammivaaleissa. Myös Väyrynen pyrkii taas kerran presidentiksi toisten tavoin. Mistä se halu tai usko nousee, on käsittämätöntä.

Paljon olen vaalien asetelmasta lukenut ja toimittajien pettymys nykytilanteeseen näkyy olevan yleistä. Jos istuva presidenttimme on hoitanut asiamme hyvin ja pitänyt yllä suhteita kahteen todellisuuteen maan kummankin puolen, kai siitä pitäisi olla kiitollinen. Miksi taidolla tehty työ olisi kenellekään haitta Sauli Niinistöstä puhumattakaan? Siksikö vain, ettei vaaleista tule poliittisten toimittajien näkökulmasta kiinnostavia. Niinpä vastakkainasettelua haetaan ja muodostetaan ihan ammatin suomilla keinoilla. Kyseessä ei ole Suomen tulevaisuus sinänsä, vaan samaisten skribenttien halu luoda todellisuus, jonka he itse saisivat sanoillaan aikaan: sirkusta, sähläystä, hulinaa, väittelyä, jännitystä! Vain sellaiset vaalit antaisivat heille näköjään tyydytyksen. Inhimillistä ehkä, mutta myös monella tapaa naurettavaa. Silti vapaassa maassa on toki vapaus tähänkin. Myös vapaudella on aina hintansa.

9.

Uusi vuosi, uudet toiveet. Mitään lupauksia en ole uudelle antanut. Haluan kyllä yhä jatkaa elämistä ja yrittää tehdä kaikkea sitä minkä vielä täällä omin neuvoin voin niin rehellisesti kuin osaan. Onko se paljon tai vähän, sitä en itse osaa arvioida. Työ tekijäänsä kiittää tai ainakin neuvoo, jos ei kukaan muu. Työhön ja sen tekemiseen yhä uskon.

Tinaa en enää valanut, pianhan se on kiellettyäkin, raketteja en ampunut. Laaksomme oli pimeä ja rauhallinen. Rakettien paukahdukset ja niiden kumu kuuluivat kauempaa, jostain Lohjan suunnalta. Ja pian sekin juhlinta oli ohi.

Niin. Pian kaikki on aina ohi. Mutta silti edessämme on vielä myös uusi vuosi, sitten kohta jo seuraava. Tuolla jossain odottavat uudet ajat, asiat, seikkailut, jos sellaisille enää koskaan itse haluan lähteä. Mutta se on toinen juttu. Mitä tuleman pitää, sen tiedämme vasta, kun olemme sen taas kerran kaikin tavoin itse kokeneet.

 

(1.1.2018)