Sata vuotta – ehkei suotta


1.

Kerrankin itsenäisyyspäivä oli sään suhteen suotuisa: pikku pakkanen, pieni lumi, kaunista kaikki. Laaksossa tulvavesi lepäsi ja heijasti taivasta. Ja taivas oli kuin Suomen lippu itse.

Ajattelin siitä näin. Vanha lause Ubi bene, ibi patria – Missä hyvä, siellä kotimaa voisi kääntyä toisinkin päin: Ubi patria, ibi bene – Missä isänmaa, siellä hyvä. Ainakin Suomessa, ainakin vielä.

Paljon oli juhlavuoteen satsattu ja satsattu usein myös turhaan tyyliin Vuosisadan kulttuurigaalat yms. Ohi on -marssi soi jo, sillä jokainen juhla loppuu ja jäljelle jää lähinnä vain muisto ja rauniot, kuten olympialaisten suorituspaikoista. Sinivalkoinen valaistus kaikkialla on varsinkin ollut suureellista, energiaa ja puhdasta rahaa tuhlaavaa. Mutta ehkä juuri valaistus on sittenkin se, mikä ihan tavalliselle ihmiselle on tullut näkyvimmäksi ja jäänyt paitsi mieleen, myös kuviin. Siksi ei sittenkään pitäisi kysyä sen hintaa.

Kilpisjärven Saanalta on matkaa Helsinkiin maanteitä pitkin 1197 kilometriä ja suoralla linjallakin 1008 km; siis vain hieman vähemmän kuin Utsjoelle. Ajatus sinivalkoisesta Saanasta tuntui liioitellulta, mutta niin vain kävi, että kuvat ja videot siitä muuttivat käsitykseni tunturista jota viimeksi elokuusssa kävimme vaimoni kanssa katsomassa. Kyllä noinkin voi tehdä.

Sama tapahtui pääkaupungissa. Kaikki se minkä Helsingissä illansuussa kohtasi, kun matkasi kohti linnan juhlia, miellytti silmää. Hämmästyin omaa reagointiani. Koko Kauppatori kaupungintaloa, presidentinlinnaa ja kolera-allastakin myöten oli eksoottinen, tuntematon paikka. Sinen hämyä, usvaa, ilman haltijoita liikkeellä sysitummassa yössä. Ja pimeydessä hämärien hahmojen suuri joukko. Ihmiset olivat outoja mustia eläimiä, jotka laumana tungeksivat aitojen takana, joilla linna oli juhlien ajaksi varotoimena eristetty.

Innostuin siinä määrin että jopa Alvar Aallon kauhistuttavalle luomuksellekin annoin hetkeksi anteeksi, kun siitä ei näkynyt muuta kuin ohuet tyylikkäät valot. Sata lippua liehui hiljaa tangoissaan ja yönmustien autojen jono kääntyi ja pysähteli linnan pihalle. Sotilaat avasivat ovia, takkia autettiin pois, kunhan henkilöllisyys oli ensin selvitetty, ja sitten ei muuta kuin yläkertaan odottamaan sitä jonoa, joka meistä siellä koottaisiin kättelyä varten.

2.

Kuka Suomelle itsenäisyyden virallisesti soi, siitäkin kiistellään jo. Oma päätös tehtiin kyllä ensin. Venäjän väliaikainen hallitus sen itsenäisyyden sitten tunnusti; Lenin edelleen. Mutta hänestä halutaan tässäkin yhteydessä päästä eroon. Itsenäisyyden päätäntävallasta taas käytiin heti vuoden 1918 alussa katkera taistelu, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon ja heidän terroriinsa, jonka uhriluku ylitti moninkertaisesti ensin voitokkailta näyttäneiden punaisten tekemät veriset teloitukset.

Se ei ollut kaunis alku kansan yhtenäisyydelle ja tuntuu että vasta nyt, kohta sadan vuoden jälkeen, suurin osa sen repivistä muistoista alkaa olla historiaa. Silti joku senkin ajan täällä muistaa, on yhä elossa. Itsekin olen matkannut Suomen taivalta jo lähes kolmeneljäsosaa. Sata vuotta on siis paljon lyhyempi matka kuin numeroista voisi päätellä.

3.

Onko Suomi itsenäinen yhä? On ja ei ole. Euroopan Unioni on iso ja salaa kietoutuva kahle, vaikkei sitä juuri kukaan kulttuuri-ihmisenä itseään pitävä halua tietenkään näin sanoa. Onhan Euroopassa vallalla vapaus ja demokratia. Kumpaakin tunnutaan valitettavasti vain käytettävän suuryritysten voittojen maksimointiin ja luokkaerojen lisäämiseen. Työttömistä puhutaan ja heidän määräänsä surraan samalla kun automaation ja palvelujen huonontamisen kautta annetaan jatkuvasti uutta työtä roboteille. Ne eivät lakkoile eivätkä vaadi palkkaa, kuten Samuli Paronen jo 60-luvulla totesi. Tavoitteet ovat vastakkaisia, mutta ihan sama, kuten nuoriso toteaa.

Toisekseen kunnon kulttuuri-ihmisen on vaiettava myös siksi, että unionin arvostelu kuuluu pelkästään ns alaluokalle, kuten persuille. Leif Salmén on kuulemma poikkeus. Vanha kunnon Lefa: ”Varifrån kommer vi, vart e vi på väg?” Mutta hänen mielipiteistään vaietaan. Kun jostain aiheesta tulee tabu, sellaisena se pysyy, vaikka Euroopan monstrumi on huolellisesti rakennettu muutaman suuren teollisuusmaan omille tarpeille kauppa-alueena, eikä unionin hallinto piittaa vähääkään syrjävaltioiden eduista (paitsi teoriassa). Juoppo Juncker häärii yhä vallassa, aito junkkeri toden totta. Brysselin kaalipatojen ääreen satumaisille palkkaeduille sysätään Suomestakin ne, jotka eivät täällä enää politiikkaan kelpaa; kelpo virkamiehiksi siis. Rahalla on tapana korruptoida. Euroedustajat ovat toki toinen luokka ja liikutus; heidät valitsee kansa. Mutta mitään todellista merkitystä heillä ei ole. Muutama pisara meressä ei aiheuta aaltoa, vaikka miten lobattaisi.

Kun Suomi oli Venäjän vallan alla saimme käsittämättömän monta autonomiselle alueellemme tärkeää asiaa: oman rahan, omat lait, oman eduskunnan, oman sotaväen (joka ei siksi sotinut Venäjän rinnalla ensimmäisessä maailmansodassa), ja oman kielenkin, nimenomaan lopulta enemmistön kielen eli suomen. Venäjän vallankumous sai kuin vahingossa myös itsenäisyytemme aikaan.

Mitä sadan vuoden aikana tässä Suomessamme sitten on saatu tehdyksi. Paljon hyvää, toki. Mutta omaa rahaa meillä ei enää ole, vienti on kaiken aikaa riippuvainen euron kurssista. Eduskunnan valtaa rajoittavat EU:n säädökset, sotaväki halutaan puolustusvoimien itsensä toimesta vimmalla alistaa vieraan vallan joukoille, jopa amerikkalaisille. Luulisi sotaveteraanien kääntyvän haudoissaan pelkästä häpeästä, mutta ei. Natoon liitymisinnon täytyy olla syntynyt liiasta elokuvien ja television katselusta, siitä trollauksesta jota amerikkalainen filmiteollisuus on jo vuosikymmenet harrastanut; toisenlaisesta valeuutisoinnista puhumattakaan. Naton luonne tuntuu huvittavalla tavalla paljastuvan sotilasliitoutuman ranskankielisestä lyhennyksestä: Otan! Mutta pojat haluavat leikkiä aseilla ja piskuisiksi pojiksi monet uhoajat ovat myös jääneet.

4.

Olin ajatellut, että akateemikkoja olisi juhlavuonna ollut koossa kokoisensa joukko, mutta vähänpä siellä heitä näkyi. Vuokko Nurmesniemen kanssa olimme hetken ainoat ennen kuin muitakin sentään saapui. Markku Kulmala, uusin akateemikko ja ilmastotutkija, ´8 miljardin euron mies´ tuntui pätevältä tyypiltä, jolta halusin tentata kaikenlaista, mm. sitä miten Saharan saisi taas viljavaksi, kuten se joskus on ollut.  Muistaakseni ST 1 -huoltoasemaketjun omistajalla oli tästä oma suunnitelma. Vettä tarvittaisiin, ehkä liikaa, Kulmala sanoi. – Entä merivesi? Aurinkoenergialla suolasta puhdistettu? Aurinkoa riittää, asiaa on tutkittu. Nimenomaan metsiä pitäisi lisätä kaikkialle jotta todellisia hiilinieluja syntyisi, mutta vielä nyt tuollaiset ratkaisut juuri Saharan suhteen tuntuvat hieman utopistisilta. Mutta, kuten tutkija totesi, ei se ole mahdotonta, ehkä sekin joskus toteutuu. Sanatarkkoja sitaattini eivät ole, mutta ajatukset lienevät oikeansuuntaisia. Miehestä jäi mieleeni myös se, että kun kysyin häiritsikö häntä tämänkaltainen uteluni, hän vastasi kieltävästi. Varsinkin kysymykset joihin hänellä ei ole heti vastausta, ovat aina kiinnostavia, panevat ajattelemaan, Kulmala lisäsi.

Tämä ilahdutti. Jos emme kaiken aikaa ihmettele ja tutki, emme enää edisty vaan taannumme.

5.

Suuressa salissa jouduin Timo Soinin tukevan selän taakse ja saatoin sen turvin istahtaa salin penkille, piilossa muilta; leikattuja jalkoja pakotti. Kun vieraitten tulo loppui,  nousin kuitenkin heti kuin jousitettu ankka. Hänen Tiina-vaimonsa alkoi puhua kanssani. Miellyttävä ihminen jos kuka; Sveta olisi hänestä heti pitänyt. Tiina Soini kertoi, että olisi aikanaan halunnut puhua Bo Carpelanin kanssa näissä tilaisuuksissa, mutta ei koskaan uskaltanut. Voi, Bo. Hän olisi todella ollut iloissaan. Alkutuuli, Urvind, tuntui olevan  Tiina Soinin ehdoton suosikki.

6.

Jenni Haukio ei ollut enää meitä kättelemässä ja pidin sitä erittäin viisaana, jopa mieltä huojentavana. Presidenttimme jaksoi yhä urakkansa ja hyvä niin. Kansa alkoi kättelyn jälkeen liikehtiä ja tapahtui se mikä linnan juhlissa aina. Kun yksi joukko tahtoo yhteen suuntaan, sitä vastaan tulee toinen, joka etsii onnea ja autuutta täsmälleen sieltä mistä edelliset ovat juuri lähteneet. Yritin turhaan löytää ihmismäärän keskeltä Tuurin Anttia, joka yhtä turhaan yritti löytää minua. Viestejä saimme kummatkin että toinen oli nähty siellä ja tuolla. Jorma Mellerin tapasin, Mellerin tuntee aina. Hän oli nähnyt Antin. Vaimonsa Anneli Jäätteenmäki oli hätkähdyttävän nuoren näköinen. Vanhentavatko kuvat? Leena Kirstinä oli myös nähnyt Antin. Hyvä niin. Minä edelleenkään en.

Puhuin Leenan kanssaan hetken leskenä olemisesta. Taas kuulin tutun ajanjakson eli kolme vuotta, jolloin ehkä helpottaa. Aikaa minulla on jäljellä enää kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta.

Antin näin vasta seuraavana päivänä jolloin pelasimme pitkästä aikaa duppeliparina tennistä ja heti voittoisasti: 6 – 0, 6 – 2, 6 – 0. Jalka kulki mukana vaikka hetken tuskaillen ja kulkee yhä. Tapaamisemme siis vain hieman myöhästyi. Ymmärrän vasta nyt, että strategian olisi pitänyt olla kokonaan toinen: jos joskus vielä linnaan pääsen, istahdan tuoliin ja annan muiden kulkea ympyrää. Kyllä tavoittamani henkilö lopulta tulee siihen maailmanpyörän kuljettamana.

7.

Poislähdöstä tuli pakostikin aikainen, aamuksi heti kahdeksalta olin onnekseni saanut hammaslääkärin. Auton oli jättänyt Lauttasaareen joten pyysin taksin ja sellainen myös heti saapui. Mukava kuski, joka ihaili valoja yhdessä kanssani ja kertoi pojastaan, joka kolme kuukautta aiemmin oli valmistunut lentäjäksi ja oli juuri palaamassa Kööpenhaminasta. Hän mietti miltä valomeri näyttäisi pojan silmin, olihan ilma kirkas. Lentäminen oli molempien harrastus, he olivat matkanneet maailmaa ristiin rastiin ja kuvia lentokoneista ja kentistä oli kertynyt 45 000. Jotenkin myös tämä liikutti minua. Suomen kansa, Det finska folket. Meitä on paljon ja kaikki me olemme erilaisia. Mutta juuri siinä on tulevaisuuden toivo. Sama heijastui myös seuraavana aamuna ottamassani valokuvassa. Valopatsas kohoaa kuin symboliksi sille, mitä  meillä vielä sittenkin voisi olla edessä.

(7.12.2017)