Perhe

Kun on syntynyt perheeseen joka syntymästäni saakka oli ja pysyi vajaana isän heti jätettyä äitini, ei perhe ja sen yhteisyys ole ollut mikään itsestäänselvyys. Erossa asuva ja minusta ruokkoa maksava isäni ei vahinkolapsestaan koskaan pitänyt, minkä hän myös selvästi osoitti. Hänellä oli omia kirjallisia ambitioita ja kun aloin julkaista, siitä seurasi ilmeisen katkera kamppailu aina siihen saakka kun hän kuoli 102 vuoden iässä. Hänen hyllyssään oli kyllä rivi niitä kirjojani, joita hänelle vähän änskälläkin lahjoitin, mutta kuulin sisarpuoleltani Pirkolta, että hän oli  jokaiseen niistä tehnyt korjauksia. Töhrinyt ne, kuten voisi ns. kauniimmin sanoa. Silti olin hänen neljästä lapsestaan onnekkain. Muut joutuivat kokemaan myös yhteiselämää hänen kanssaan eivätkä ne vammat ole olleet kovin helposti parantuvia.

Äitini taas oli lähinnä itkeskelevää lajia, mutta silti hän päättäväisesti katsoi eteenpäin suru silmissään. Minulle hän antoi rakkautta, ja väliin nuorena tuntui että liiankin kanssa. Mutta itse asiassa oliko se pahasta, ajattelen nyt. Perheessa asui hetken myös 15 vuotta vanhempi veljeni Juha, joka kotoa kuitenkin lähti ja häntä kahta vuotta nuorempi sisko Anja, joka joutui olemaan äidin apuna paha sanoakin liian pitkään. Ja sitten kaiken tämän keskellä pieni minä. Elämän vahinko, jonka sota suoranaisesti vuonna 1943 synnytti.

Monta perhettä olen aikuisiässä sitten itsekin yrittänyt muodostaa, lähes kaikissa epäonnistunut myös niissä jo asuvien lasten tähden; kanssakäyminen ei vain onnistunut, ellei sitten kerran. Mutta sekään ei yhteiselämää enää edesauttanut. Turha miettiä miksi.

Silti vaikka olen hakannut kovaa päätäni seinään, olen perheen aina uudestaan halunnut muodostaa. Miksi? Ehkä sen aito puute ja kaipuu on jossain tuolla sisällä ollut niin vahva. Lopulta tämä viimeisin ja todellisin perhe muodostui, ei väkisin, vaan pikkuhiljaa. Pietarilaisen vaimoni tyttäret hyväksyivät minut kuten minä heidät. Kiirettä ei ollut, pakkoa ei, mutta yhteys ja sitten yhteisyyskin syntyi. Ehkä juuri sen vuoksi.

Tämä vahvistaa ajatustani siitä, ettei isyys tai äitiyskään välttämättä ole aina biologista, vaan lopulta aina henkistä. Tärkeintä lasten kasvatuksessa on rakkaus, kuten muuan viisas vanha nainen Kemiössä kerran minulle sanoi. Ja minä lisäisin: tukeminen ja hyväksyntä. Muun toteuttaa sitten elämä. Ikävä kyllä on asioita joille ihminen itse ei mitään voi vaikka kuinka yrittäisi. Ja ikävä kyllä myös meidän maassamme on ehkä jopa sadoin tuhansin biologisia perheitä, joissa rakkaudesta ja hyväksynnästä ei löydy jälkeäkään.

Viimeisin perheeni saapui perjantaiyöllä autolla Pietarista minua katsomaan. Heräsin kesken unia vähän sitä ennen kuin kellon käki ja laitoin teetä jo varoiksi. Istuimme keittiössä teellä hetken ennen kuin kello kolme kaikki sitten menimme nukkumaan. Minäkin nukuin vielä pari tuntia ja aloin sitten työtä tehden odottaa heidän heräämistään.

Ensimmäinen heräsi pieni Sonja. Sen kuulin alakertaan kyllä. Hän, vnutshka, kuten tyttölapsenlasta kutsutaan, ei juuri ollut  tiennyt edes matkustaneensa, mutta uusi paikka ihmetytti. Eikä Olesja-äidin auttanut muu kuin herätä myös. Niin päivä pääsi käyntiin.

Sonja muisti minut vaikkei ole vielä edes puoltatoista vuotta täyttänyt. Minä olen djeda, djedushka. Ja hän osoitti minua sormellaan ja kun sanoin kukkuu, alkoi nauraa niin että silmät menivät viiruun.

Harvemmin on meitä siunattu niin hyvällä säällä kuin minkä tämä viikonloppu viimein antoi. Intiaanikesä meikäläisittäin (suora käännös englannista, kaiketi amerikan-sellaisesta: Indian summer), Babje leto venäjäksi. Olen suomentanut sanonnan aiemmin Ämmänkesäksi, mutta kun nyt sitä alettiin joukolla miettiä, ei siinä ole aivan sellaista kaikua. Mummonkesä? Mumminkesä? Lempeämpi vaihtoehto tuntuu paremmalta. Voihan vanhanakin säteillä ja antaa hiipuvaa ja silti kunnon lämpöä.

Lohjalla meitä odottivat markkinat: Omenakarnevaalit. Joka vuosi ne pidetään Lohjan museon alueella kirkon takana. Vanha kartano tarjoaa idyllisen miljöön, kojut alkavat olla tuttuja. Kuljemme siellä ja nautimme. Ja Sveta kulkee kuten aina ennenkin yhä kanssamme. Syömme muurinpohjalettuja hillon ja kermavaahdon kanssa linnunpelättimien vierellä, joita eri yhdistykset ovat siihen nurmikentälle kyhänneet ja tunnen itseni yhdeksi niistä. Mutta en pahalla vaan hyvällä tavalla. Ja sitten taas eteenpäin. Hiljaa hyvä tulee. Ja tuli myös.

Kävimme karnevaalien jälkeen vielä katsomassa paikkaa jossa Sveta viimeisen kerran täällä ui: Lehmijärven kallioista uimarantaa. Halusin sen heille näyttää.  Kaunis paikka, vesi kirkasta, laituri josta uimaan pääsee heti syvään veteen, ja sitten Sveta ui kauas ulapalle, hyvä kun pää näkyi aaltojen joukosta.

Koskaan en ole tavannut sillä rannalla ketään muuta. Ruslan otti siellä meistä valokuvan. Siinä me olemme, kaksi tytärtä, yksi lapsenlapsi ja minä, djedushka. Sanoin Olesjalle että Sveta ui siinä vain kuukausi sitten eikä hän usko. Mutta kun alan laskea, niin se pitää paikkansa, kuukausi ja kaksi päivää siitä oli. Kaikki on vielä todella lähellä, Svetan kuolemasta tulee kuluneeksi kuukausi vasta neljän päivän päästä.

Sitä on mahdoton uskoa. Mutta uskottava on. Ja me kolme orpoa olemme nyt  kuvassa.

Myös sunnuntaina päivä paistaa. Kuljen Oljan kanssa sienessä. Jotain löytyy, muutama herkkutattikin. Hänelle, kohta 20-vuotiaalle on äidin kuolema kaikkein vaikein paikka. Oljalla kuten itsellänikin on sekä hyvä olla täällä että samalla myös surullinen, koska kaikkialla talossa mikä tahansa asia, esine tai vaate yhä muistuttaa Svetasta. Mutta me voimme mamasta puhua ja se helpottaa. Olemme yhdessä ja yhtä pidämme myös tulevaisuudessa juuri kuten ennenkin.

Sunnuntai-iltana he lähtevät. Rutistamme toisiamme, pieni Sonjakin tahtoo äkkiä suudella minua. Alamme kaikki nauraa, se on niin odottamatonta. Sitten auto alkaa edetä ja ajaa kohti rajaa ja Pietaria. Viestien mukaan he ovat kello kolmelta yöllä päässeet perille. Yöllä kannattaa ajaa, koska rajalla ja Pietarissa ei enää silloin ole suurta tungosta. Sen Ruslan hyvin jo tietää.

Minä nukun lopulta kunnon yön. Herään viideltä siihen, että olen nähnyt unta. Minun perheeni on taas olemassa sellaisena kuin vielä äsken. Unessa Sveta ja minä etsimme lounaspaikkaa. Löytyy avara, korkea kahdessa tasossa oleva ravintola joka tuntuu mukavalta, hiljaiselta. Sinne. Katselemme ja päätämme jäädä. Ja silloin näen Tuomas Anhavan. Hän, jo kuusitoista vuotta sitten kuollut runoilija ja yksi isähahmoistani, lähestyy minua vakavana, laihtuneena. Poissa on hänelle niin usein tyypillinen ja ilkikurinen Kuinka suvaitsette -katse. Jään puhumaan hänen kanssaan ja kyselen lähinnä vaimonsa Helenan vointia. Kumpikin heistä on aikanaan 60- ja 70-luvuilla minua todella paljon auttanut.

Sitten muistan Svetan, hän on hakeutunut ylätasanteelle sen nurkkaan ja syö siellä jo pääruokaa kaikessa rauhassa. Jostain syystä en menekään heti hänen pöytäänsä jotain ruuantapaista noutopöydästä lautaselle kaapattuani, vaan istahdan viereiseen. Hotkin ruuan hetkessä niin kuin valitettavasti aina, hän taas syö omaansa hitaasti kuten ennenkin.

Syötyään Sveta tekee minulle merkin. Miksi siellä istut, tule tänne, se tarkoittaa. Ja minä otan kahvin ja jälkiruuan (kaksi pientä suklaakeksiä, jotka itse asiassa ostin karnevaaleilta pieniltä ne leiponeilta tytöiltä) ja menen ilolla. Niin istumme yhdessä. Alan kertoa kenet tapasin ja miksi ja hän nyökkää, yrittää etsiä katsellaan sitä pöytää, jossa ravintolan ala-osassa istuin Tuomaksen kanssa.

Miten hyvä siinä onkaan olla yhdessä ja puhua. Ja siihen tietenkin herään. Hyvä olo jatkuu silti. Ehkä sellainen olo on vaimollanikin, ajattelen nyt. Henkimaailma on minulle vieras, uskoa en edelleenkään osaa, mutta tuntea kyllä voin. Minulla on  yhä perhe, ja tämä perhe pysyy koossa, kokonaisena. Toivottavasti vielä niin kauan, että saan myös loput asiat edes jotenkin hoidetuksi kuntoon tämän elämän aikana.

(26.9. 2017)