Sairaala, etäällä ja yksin


Herään aamulla kello neljän maissa ja katson että laukku sairaalareissua varten on kunnossa. On se. Naapurin Pertti saapuu aivan ajallaan ja niin pääsen jo puoli kuudelta lähtemään hänen ja navigaattorin kyydissä kohti sairaalaa. Liikennettä piisaa kosolti pimeässäkin, ihmiset käyvät työssä nimenomaan Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Radan rakentaminen Lohjan kautta Saloon ja Turkuun ei todellakaan olisi tarpeeton asia.

Vaikka olen katsonut sairaalan paikan kartalta, en olisi itse osannut ajaa sinne, siltä ainakin jonossa ajettaessa tuntuu. Navigaattorin aaveääni kuitenkin opastaa meitä kuin lapsia. Se huomauttaa jopa tietöistä ja nopeuksien ylittämisestä; peltipoliiseistakin: ”Kahden kilometrin päästä käänny vasemmalle…” Äänestä ei kuule edes yhtä ainoaa inhimillistä vivahdusta.

Siinäkö ihmiskunnan tulevaisuus. Soma hyljerobotti, jota iäkäs siskoni vanhuutensa loppuhoitajaksi ennustaa, ei makoile kovinkaan kaukana. Sairaaloissa ja laitoksissa inhimillinen kontakti olisi kuitenkin yhä aina hyljettä tärkeämpi, todelliset sanat ja läsnäolo kelpo osa paranemisprosessia.

Ihmisiä on maailmassa liikaa, sanotaan, ja silti tällaisiakin töitä viedään heiltä pois. Mutta turha puhua. Kuten kerran Kuubassa muuan öljyteollisuuden parissa puurtava kanadalainen kanssamatkustaja huomautti: ”Suuret korporaatiot määräävät USA:n politiikan.” Sen viisauden on alkanut yhä paremmin ymmärtää. Ja niin on kyllä kaikkialla maailmassa tätä ihanaa Eurooppaa unohtamatta: teollisuus pitää valtaa. Liikeyritysten etu menee aina lopulta kaiken muun edelle. Pöllöin pellemme eli Björn Wahlroos, tuo ikuinen stalinistiplanttu, pitää huolta siitäkin ja neuvoo maatamme jopa ulkopolitiikassa. Missä nuorukaisella ennen oli jumalana Neuvostojen liitto, sellaisena ovat USA ja Nato nyt. Takkia ei ole tarvis edes kääntää, kun kissanrusetti pyörii tuon rahaahimoitsevan Katto-Kassisen päässä.

Sairaalat ovat nykyään kolosseja, valtavia tehtaita, jotka keskitetysti paikkaavat kolarin kokeneita. Niissä sekä uusia että vanhojakin rakkineita laitellaan liukuhihnalla taas ajokuntoon. Ja sitten heti kotiin.

Vuosi sitten sairaalakierrosten uuvuttama Eduard Uspenski kirjoitti minulle: ”Hannu, me olemme vanhoja Zhiguleita.” Meillä Zhiguli kääntyi Ladaksi. Sellaisia me kai sitten olemme. Korjausta vaatii minunkin elimistöni taas, mutta se ei olekaan helppoa: osoittautuu että sairaalan ovet ovat lujasti kiinni. Kello on vasta puoli seitsemän. Lopulta löytyy yksi joka aukeaa ja löytyy myös piskuinen odotushuone, jossa jopa tuoleja. Kiitän Perttiä, hyvästelen hänet ja istun sitten alas muiden korjattavien joukkoon.

Tasan kello 7 osaston ovi aukeaa. Ilmoittaudun. Hyvä juttu muuten, mutta nimeäni ei ole listassa. Mitäs nyt. Vasta Kela-kortti armahtaa. Sen sähköisen todistuksen mukaan olen kyllä oikea mies oikeassa paikassa, mutta minun olisi pitänyt ensin mennä laboratoriokokeeseen. Muilta otetaan verta paikan päällä, minut kiltti hoitaja suostuu taluttamaan kolossin suljettujen ovien läpi laboratorioon, neuvoo jopa tien sieltä osastolle. Verikokeen otto ei poikkea entisistä lainkaan. Mutta ehkä kaiken on sujuttava protokollan mukaan.

Lopulta löydän hämmästyksekseni osaston, riisun pois vaatteet ja aatteet, kuten Demon kustantamassa pamfletissa ennen. Niin olen lopullisesti anonyymi potilas. Olemassa vain, jos osaan sanoa ulkoa ääneen sotuni, jonka kaksi ranneketta sitten vielä vahvistavat.

Yllätyn kuitenkin, kun kohtaan leikkaavan lääkärin. Vaihdamme sanoja, saan kysyä, saan vastauksia, hän ei kiirehdi, katsoo silmiin. Ja yllätyn lisää kun sairaanhoitaja vie minua leikkaussaliin. Siellä odottaa neljä hoitajaa ja anestesialääkäri. Myös heidän kanssa puhun kuin ihmisten. Jumalan kiitos – ihmiskuntaa on! Jos Husissa mikään yhteydenpito eri yksiköiden välillä ei kokemukseni mukaan toimi  ja jos suuren rakennelman johto lienee maailman todellisuudesta omaan ylhäisyyteensä eristäytynyt, niin infrastruktuuri toimii kuten pitääkin. Ehkä se sittenkin on tärkeintä.

Kolmisen tuntia ja operaatio on ohi. Herään. Kipuja on, mutta niitä lievennetään. Kun pääsen huoneeseen, näen kohtalotoverit. Voisin kaiketi valittaa elämääni, mutta kun käsitän mikä heitä vaivaa, tajuan, että olen sittenkin alakoulun ensimmäisellä luokalla, eräällä tavalla vasta kuin lukemaan opettelemassa.

Vaatteet ja laukku tuodaan, puhelin löytyy, tietokone myös. Saan jopa soittaa siskolleni, joka täyttää pian 87 vuottaan. Olen hänen lähin omaisensa, niin se vain on. Ja sitten soitan Pietariin. Vaimoni ei sieltä enää vastaa, mutta tyttäret kyllä. FaceTimessä voin puhua jopa kasvokkain Olesjan ja pikku Sonjan kanssa. Sonja ei vielä puhu, mutta ymmärtää kaiken ja muistaa djedushkan, arvatenkin silmälasieni tähden. Ja kun puhelu loppuu, hän siristää silmiään ja vilkuttaa pienellä kädellään.

Kirjoitan vielä viestin Oljalle ja toisenkin. Nuorempi tytär eli dotshka on nyt yhtä orpo kuin minäkin, mutta kumpaakin tuntuu helpottavan se että pidämme yhtä. Se auttaa. Miksi elän -kysymys on jo aikaa vaihtanut mielessäni muotoon Ketä/Mitä varten elän. Kun ihminen sen tajuaa ja tietää, voi elämässä yhä olla toivoa.

 

(18.9.2017)