Joensuu

Joensuu on sekä kaupunki että Matti Yrjänä, jonka kaikki Harjunpää-teokset tulin vuosien myötä lukeneeksi. Ainakin näin vierailijalle kaupunki on kuitenkin mutkattomampi ja helpompi kuin mitä Matti Yrjänälle oli kirjoittaminen. Tuskien kautta teokset syntyivät, sen Otavan ajaltani muistan hyvin. Varsinaisia rikosromaaneita ne eivät onneksi olleet, vaan yhteiskunnan kuvauksia, joiden aiheet olivat tosielämästä otettuja, koska rikosetsivä M. Y. Joensuu oli kaiken kuvaamansa työssään joutunut kohtaamaan. Se, väliin hyytäväkin toden tuntu pitää ne edelleen elossa.

Joensuuhun, tuohon Maiju Lassilan Joen kaupunkiin taas olen tullut kirjallisuuspäiville, joita siellä on jo kauan pidetty ja joiden maine on vuosien kuluessa Tuula-Liina Variksen toimeliaisuuden myötä vain kasvanut. Ajan aikaisin aamusta paikalle ja yli 500 kilometrin matkaan kuluu hyvin yli puolet päivästä. Mutta se onnistuu, koska aina voi pysähtyä ja yrittää levätä.

Myös vakionopeuden säädin, jota vihdoin olen vähän kuin pakon eli juuri taas leikatun kaasu- ja jarrujalan takia opetellut käyttämään, helpottaa etenemistä. Sen kanssa täytyy vain olla tarkkana. Koska vempain pitää nopeuden aina samana, saa varautua siihen että edessäajavien hitaampien ajoneuvojen perät vääjäämättä lähestyvät. Mutta kaiken oppii, käsi räplää jo tuttavallisesti ratista löytyvää nappulaa. Kaasua, ei kaasua, jarrua, pois päältä, päälle! En siis vieläkään ole liian vanha yrittääkseni pysyä tämän toivottaman, pääosin täysin hyödyttömän ja teollisuuden omia rahatarpeita tyydyttävän automaatiokehityksen perässä?

Saavun yliopiston Educa-rakennukseen myöhässä ja löydän auditoriosta yhden tyhjän tuolin aivan oven vierestä. Siitä ei näe mitään, mutta ääni kuuluu. Puhujana on ohjelman mukaan Antti Ylikiiskilä joka monen tutkimuksen perusteella kertoo millainen Suomi-kuva Ruotsin oppikirjoista muodostuu. Yritän tavoittaa oppikirjojen ja haastattelujenkin klisheistä sitä Suomea, jota sentään hieman jo tunnen. Hankalaa on. Tuntuu että kirjoittajista kukaan ei ole koskaan edes käynyt maassamme, vaan kuva lienee syntynyt 60-luvun lopulla kun Ruotsiin lähdettiin töitä hakemaan. Silloin olimme siellä paikallisten silmissä alaluokkaa ja ihmisten pohjimmaisia; siitä mielikuvat ovat lähtöisin. Nyt muut siirtolaiset ovat kansakuntaamme nostaneet, jos eivät aivan kaapin päälle, niin sentään edes hieman irti maasta. Mutta oppikirjoissa ja kyselyissä se ei juurikaan näy.

“Hiljainen, viinaa ja huumeita käyttävä” – varsinkin nämä epiteetit jäävät mieleen. Suomen historiasta kerrotaan viisi sotaa, ensimmäinen niistä se, jolloin Runebergin sankarit menettivät koko maan 1808-09 ja Suomi joutui Venäjän vallan alle. Luettelo päättyy Lapin sotaan. Muuta historiaa meillä ei olekaan – kuuluimmehan aiemmin naapurin alaisuuteen Itämaana (Österland). Sitä valtakautta kesti lopulta lähes 700 vuotta. Paradoksi sekin, että vasta Venäjän alaisuudessa kansakunta sai oman kielen, rahan ja jopa sotaväen!

Kuuntelen vielä Kukku Melkaksen yhtä kiinnostavan esityksen siitä millainen kuva kansalaissodasta syntyy kaunokirjallisuudestamme; kuinka paljon siitä on tohdittu ja rohjettu kirjoittaa edes jotenkin tasapuolisesti. Sillanpää on isommassa roolissa kuin olen ajatellut. Muistan siinä kesken kaiken taas Samuli Parosen, orvon punikinpennun, ja minun tulee häntä suorastaan ikävä. Parosen kuolemastakin on tullut kuluneeksi jo 43 vuotta.

Varhaisella matkalla Joensuuhun olin paljon ennen Juvaa löytänyt leipomon, joka oli jo seitsemältä auki ja jonka kahvila kuhisi väkeä. Poikkesin vähän ennen Joensuuta myös Uuteen Valamoon, jossa olin vaimoni kanssa yöpynyt alle kuukautta aiemmin.

Kokemus oli miellyttävä, varsinkin Svetasta. Hän tahtoi tunnustaa syntinsä, pritshishatsja, kuten sanoi; Suomen ortodoksit puhuvat katumisesta. Löytyi munkki joka puhui venäjää ja seuraavana aamuna olimme kirkossa kello 6. Palveluksen jälkeen Sveta meni vanhaan puiseen kirkkoon ja sai kuin saikin sielunsa puhtaaksi.

Siltä ainakin tuntui kun menimme sitten aamiaiselle luostarin Trapezaan. Se oli kuin suoraan Venäjää, juuri sellaisissa palomnikit, pyhiinvaeltajat siellä aina aterioivat. Sveta säteili. Hän oli hieman pahoillaan siitä, etten tullut vanhaan kirkkoon mukaan, mutta sanoi hoitavansa uskonasiat minunkin puolestani. Ja sitten Sveta katsoi minua. Taas kerran se hymy sulatti sydämen. Niin tapahtui aina.

Lupasin silloin, että näen vielä kirkon, että tulemme tänne uudestaan. Nyt olin sitten siinä pihalla yksin.

Menen respaan ja yritän kertoa asiaani. On vielä aikainen aamupäivä, kirkko on munalukolla suljettu, mutta kun jotenkin kykenen mumisemaani että sen näkeminen olisi minulle tärkeää, toinen respan naisista näkee sen kasvoiltani ja lähtee itse avaamaan minulle kirkkoa. Saan lopulta vaikean kautta kerrotuksi, miksi minun on nähtävä se. Kyllä puhuminen Svetan kuolemasta on edelleen hankalaa. Helpompi minun on kirjoittaa ja vastata kirjeisiin ja viesteihin. Niissä liikutus ja järki pysyvät edes jotenkin balanssissa. Varsinkaan puhelinihminen en kerta kaikkiaan enää ole.

Puisessa kirkossa, jossa Vanhan Valamon saarilta evakuoidut munkit ensin täällä pitivät palveluksiaan vallitsee syvä rauha. Se riittää minulle. Vaikuttava on myös Valamon Jumalanäidin alkuperäinen ikoni jota on runneltu jopa puukoniskuin, mutta hengissäpä se siinä yhä katsoo tulijaa. Tajuan äkkiä, miksi paikka oli vaimolleni tärkeä. Kerron hänelle, että yritän kesällä saapua sinne hänen tyttäriensä ja pikku Sonjankin kanssa. Toivon, että siitä tulee vielä totta ja jotenkin uskon että hän myös ajatukseni kuulee.

Joensuu ei ole iso kaupunki, kyllä sen kulkee ja ottaa haltuun hieman kampurajalkaisempikin. Tie takaisin hotellille löytyy aina helposti. Sielläkin on hiljaista. Illalla odottaisi runokaraoke ravintola Sointulassa, joka sijaitsee vain kukonaskeleen päässä.

Tyhjä hotellihuone ja tyhjä pää. Ymmärrän että pitäisi ehkä syödä jotain runojen kuuntelua ennen. Menen ulos ja näen heti kadun toisella puolella ravintolan nimeltä Mumbay – entinen Bombay siis. Sen ovi on auki ja sisällä avaraa, mukavan tuntuista. Istun ja tilaan vanhasta muistista mangolassin ja kasvisthaalin, johon kuuluu kuuma naan-leipä. Thaali on ehkä kaikista vuosien myötä syömistäni kasvislautasista herkullisin, mikä valostaa hieman mielentilaa. Sveta on myös edelleen mukanani. “Ruoka oli maukasta”, hän sanoo suomellaan ja aksentillaan; sanoo, vaikkemme nyt paljoa enää puhu, varsinkaan ääneen. Mutta vaikka puhuisin itsekseni, muut luulisivat minun vain höpäjävän puhelimeen. Entisajan kylähulluista on puhelimen modernin teknologian avulla tullut itsestäänselvästi hyväksyttyjä kelpo kansalaisia.

Sointula taas on jo täppösen täynnä nuorempaa väkeä. Löydän lopulta tyhjän tuolin, ehkä se luovutetaan vanhemmalle miehelle vähän kuin säälistä. Runoja saa täällä lausua kuka tahansa. Nuoria uskaliaita ihmisiä löytyy, joillekin tämä on ensimmäinen kerta mikrofonin ääressä. Sen kuulee tavasta puhua, ujostella, yrittää käyttää mikkiä oikein ja silti lausua sanat sen ohitse.

Katselen heitä, väkeä, joka Helsingin ylhäisestä vinkkelistä varmaan on pelkkää marginaalia, mutta miten kiinnostavaa ja elävää sellaista. Nuorelta mieheltä ostan hänen upouuden kokoelmansa Päin petäjää ja maksan siitä kahdeksan euroa. Kansikin miellyttää, runoilijan omaa tekoa. Minulle kirja on yhä konkreettinen kappale painettua sanaa. Sana on paitsi alussa, myös lopussa kuten piste.

Lähes kaikki lukevat omakustanteen kaltaisista niteistä tai sitten papereista. Muuan vanhempi mies lausuu Leinoakin koulitusti ja hyvin. Vähän Sonjan lailla taapertava nuorukainen, hieman viihteen puolella ja pieni lierihattu päässä menee reimasti kohti podiumia, ottaa mikin kuin oluttuopin ja improvisoi runon, tekee sen kaksikin kertaa. Kelpo suoritus myös. Viihdyn niin kuin en pitkään aikaan missään. Ja kun aamulla herään hotellissa, tajuan, että olen ensimmäistä kertaa Svetan kuoleman jälkeen nukkunut yli seitsemän tuntia putkeen havahtumatta yön aikana kertaakaan.

(16.9. 2017)