Hauta

Onko kaikki ohi, kun kaikki on ohi? Ensin jokainen meistä saattajista heittää valmiiksi maahan kaivettuun hautaan ja sinne juuri lasketun arkun päälle hieman maata, sitten kaksi riuskaa miestä alkaa lapioida hautaa umpeen. Viimeiset lapiolliset hiekkaa, sitten multaa, sitten santaa, väliaikainen risti pystyyn ynnä kukat ja seppeleet. Kuva ristin juureen. Vaimoni hymyilee siinä kuvassa kuten niin monissa ja aurinkolasit ovat kauniisti päälaella. Silmät ovat näkyvissä siis, ja juuri hänen silmiinsä minä aivan ensimmäiseksi ihastuin.

Laitan lopuksi haudan kukkien kummun ääreen yhden kirjankin. Se on Saint-Exupéryn Pikku prinssi venäjäksi, yksi niitä kirjoja jotka Sveta osasi ulkoa ja jota hän mielellään siteerasi. Toinen lempikirjailija olisi ollut Josif Brodski, mutta tämä tuntui vielä sopivammalta. Kirjoja hän rakasti, ainakin yhtä paljon kuin minua. Svetan yhtenä unelmana oli kirjoittaa tästä elämästään kirja. Sen nimeksi hän olisi antanut Olin kosmonautin vaimo, sen verran väsynyt hän alkoi olla loputtomaan matkustamiseen luokseni ja takaisin; aina piti pakata ja purkaa ja taas pakata. Minä tein samaa, mutta jotenkin se oli minulle helpompaa. Mutta Sveta matkusti minua enemmän, hän halusi tulla Suomeen useammin kuin minä ehätin Pietariin. Ehkä siksi, että aina kun hän pääsi rajan toiselle puolelle, Suomeen siis, hän alkoi hengittää. Suomessa hän vasta tunsi olevansa ihminen.

Vaikka Pietarissa olivat lapset ja pieni tyttärentytär, joita hän rakasti, jotain kaupungin ilmassa oli sellaista, että se painoi häntä. Sen saivat ehkä sittenkin aikaan äidin ja veljen puheet ja toimet, kaupunki tuskin oli siihen syypää. Minä viihdyin joka tapauksessa siellä. Harva suomalainen ymmärtää miten hieno paikka Pietari on. Mutta ei siitä se enempää, ennakkoluulot pysyvät luuloina lähes aina. Ja pysykööt. Eipähän kaupungissa törmää ihmisiin, joiden olemassaolon tarkoituksena on toisten ihmisten ja jopa kansakuntien silmitön haukkuminen.

Kun emme nähneet kasvokkain, oli käytössä onneksi myös puhelin sekä yhteyksiä internetin kautta. Ne olivat jopa ilmaisia. Niinpä käytimme niitä päivittäin ja usein tiuhaan tahtiin. Eniten kirjoitimme, mutta kun hän oli kaukana Mustanmeren rannalla, oli hänen helpompaa puhua kuin tökkiä sormella pieneen älypuhelimeen.

Pidän kirjoittamisesta puhelimessa puhumista enemmän, mutta Svetan kanssa puhuin kyllä mielelläni. Viimeinen puhelu oli samana iltana kun hän kuoli. Hauras ääni, koko kylän sairastuttanut norovirus oli ikään kuin jo jättänyt hänetkin, ja silti vaimoni olo oli sekä hyvä että huono. “Tsheluju, obnimaju – Suutelen, syleilen. Pakaa pakaa, do zavtra – hei hei, huomiseen.” Ja siihen puhelu kuten tavallista loppui.

Olin kosmonautin vaimo… Paljon huvia se kirja ehti tuottaa meille kun joskus yhdessä suunnittelimme ja kirjoitimme siihen iltaisin pitkiä pätkiä puheissamme. Sillä tavalla kirja on yhä olemassa, vaikkei koskaan päivänvaloa näekään. Avaruudessa en kuitenkaan lennä minä, vaan hän, vaikka oikeus ja kohtuus olisi tietenkin ollut toinen. Ehkä hänellä on siellä jopa oma planeetta ja ruusu ja keinot estää lammasta syömästä aivan kaikkea. En tiedä. Tiedän vain, että Sveta on jo pois täältä. Mikään mahti maailmassa ei häntä minulle enää palauta.

Onneksi minulla ovat yhä muistot ja onneksi muistan ne. Pahoja muistoja ei olekaan, outoa kyllä, hyviä vain. Pari kertaa riitaannuimme kahdeksan vuoden aikana, mutta hetken mykkäkoulu purkautui, kun rupesimme miettimään mistä kaikki kinastelu oikein alkoi. “Natshinajem ot natshala“, sanoin, aletaan alusta siis. Ja kun palasimme kohtaan, jossa junien raiteet olivat erkaantuneet, saimme ensin höyryveturin ja sitten paineen laskun  avulla kaiken taas järjestykseen. Yksinkertainen tapa ja tehokas. Ja jos alakulo tai muu yllätti, ehdotin sen hoidoksi usein tätä: “Podnimaem nastroenie, budem pet” – Nostetaan mielialaa, aletaan laulaa. Ja niin me lauloimme. Sekä venäjäksi että jopa suomeksi. Elefanttilaulu oli yksi suosikeista. Sen tahdissa piti jopa marssia, jos tilaa siihen suinkin löytyi.

Jotain minun olisi pitänyt aavistaa tulevasta jo aiemmin, vaan minkä millekään jälkeenpäin voi. Koko kevään ja kesänkin ajan Sveta oli huolissaan ei omastaan vaan minun terveydestäni, leikkauksista, joista yksi yhä olisi edessä. “Minä haluan kuolla ennen sinua”, hän sanoi usein selvällä joskin hiljaisella äänellä,  “minä en kestä, jos kuolet.” Minä lähinnä naurahdin. “Eihän se nyt ihan noin voi olla”, vakuutin. Vakuutin myös että minä yritän kyllä elää niin kauan että saamme kaikki asiat kuntoon. Hänen eläkeasiansa oli jo viimein järjestyksessä, oleskelulupaa Suomeen oli ruvettu hankimaan, pientä rauhallista asuntoa etsittiin Pietarista. Vain pari askelta enää ja meille alkaisi uusi elämä, toinen elämä Ja niin meille kävikin,  juuri niin kuin Juri Trifonovin samannimisessä romaanissa Drugaja zizhn. Sen päähenkilönä vain on nainen, jonka mies on äkkiä kuollut.

Viimeisen kerran näin vaimoni elossa pari viikkoa sitten kun puolentoista kuukauden yhdessäolon jälkeen vein häntä maalta Helsinkiin ja rautatieasemalle. Svetaa odotti Sotshi, äidin talot pienessä kylässä, mutta varsinkin tyttäret, lapsenlapsi vnutska Sonja ja meri siellä, minua taas tutkimukset ja uusi sairaalakierros. Mutta se olisi vain rutiinia. Me löytäisimme aina toisemme, lohdutin. Silti koko automatkan ajan tunsin miten Sveta katsoi minua. Hiljaa, melkein huomaamatta hän hiveli minun ohjauspyörää pitelevää kättäni sormellaan, koska tiesi, että ajoin pikatietä yli sataa ja pienikin väärä liike voisi olla kohtalokas. – Mitä sinä nyt, kaikki on hyvin, pianhan me taas näemme, yritin sanoa.

Pyysin samalla anteeksi sitä etten voinut kunnolla vilkaista takaisin häneen; tietä piti katsoa, minkä vaimoni toki ymmärsi. Ja sitten asema, parkkipaikka, ja ratapihalla jo odottava Allegro. Olin tilannut ikkunapaikan, jossa kasvot menosuuntaan, muuten Sveta alkaisi voida pahoin. Kaikki siis järjestyksessä. Ja sitten juna lähti.

Yksi sanoista joista tuli lopulta hyvinkin tärkeä oli nezhnost – hellyys – tai ehkä vielä paremmin heltymys. Kun nyt tänä aamuna ajattelen, sana yleistyi juuri kuluneen kevään ja kesän aikana. Eikä vain hänen käytössään, vaan myös minun. Yhtäkkiä vain tuli halu mennä luo, koettaa, koskettaa, vetää syliin, silittää poskea tai tukkaa ja etenkin päätä (gladit), josta Sveta  erityisesti piti. Ja siinä kaikki. Mutta se riitti. Ja nyt sen täytyy riittää loppuun saakka.

Pientä asuntoa Pietarista emme ehtineet hankkia, vielä pienemmän hautapaikan oli korvattava se; ne kaksi Tolstoin lausuman mukaista neliötä maata, jotka ihminen tarvitsee. Mutta Tshehovin mukaan ihminen tarvitsee omaksensa  koko maailman! Ehkä vielä saan Svetan haudalla tätä pohtiessani nämäkin asiat yhdistetyksi. Hän halusi tulla haudatuksi Suomeen, mutta se oli jo mahdotonta, pääasia että sain hänet Sotshista Pietariin. Jo se oli ihme, kuten myös pääsy Smolenskin luostarin vanhalle ja tutulle hautausmaalle jossa hän lepää Novgorodinkujan ja Suomenkujan nurkkauksessa. Tien toisella puolella on suomalaisten sotilaiden joukkohautakin. Koko hautausmaa, Ksenia Pietarilaisen valtakunta sekä korkeiden puiden, hämärien kujien ja villin kasvuston viidakko oli häntä miellyttänyt kun siellä  aikanaan olimme kulkeneet. Kaikki palaset sopivat, löytyi kirkko, löytyi tuttu pappi otjets Vladimir, löytyi mies joka kaiken parissa päivässä järjesti, olihan se hänen ammattinsa. Ja paikalle löysivät tiensä myös ystävät. Lähes kaikki  heidät olin  oppinut tuntemaan ja vähitellen minutkin oli hyväksytty. Näin ainakin tunnen.

On neljännen päivän varhainen aamu, kello vasta kuusi. Kolme päivää Pietarissa on kulunut nopeasti, ortodoksit on aina haudattava kiireellä, krematorioita ei heitä varten rakenneta. Mutta jotenkin kaikki vain hoituu; päivässäkin lienee täällä 24 tuntia, entä sitten vuorokaudessa? Olen herännyt taas kerran liian aikaisin, itse asiassa jo tunteja sitten, mutta mitäpä sillä on merkitystä. Tänään on lähtöpäivä.

Olen palaamassa taloon, joka oli yhteinen kotimme Suomessa ja jonne hän ei enää koskaan fyysisesti saavu. Mitä siellä todella ajattelen ja miltä olo tuntuu, sen tiedän vasta sitten. Mutta nyt en voi murehtia sitä. Ehdin tänään vielä käydä haudalla ennen junan lähtöä. Päivästä näyttää tulevan kaunis. Se on tietenkin Svetan ansiota, onhan hänen nimensä sellainen. Nimi Svetlana ei aikanaan ole pelkästään tarkoittanut valoa vaan myös aurinkoa, kuten hän muisti usein minulle hymyillen sanoa. Ja totta: kumpaakin ilman on ihmisen paha elää.

(2.9. 2017)