Viimeinen viesti
|
Aina uskoin että toki lähden ennen sinua
ja sitten sinä itse katosit.
Keskellä yötä tulee puhelu
kaukaa Mustanmeren rannalta.
Sen pienestä kylästä soittaa anoppi
joka pystyy vain sanomaan:
“Sveta umerla. Vsjo. –
Sveta on kuollut. Tässä kaikki.”
Ja siihen puhelu loppuu.
Eikä mikään äkkiä auta,
vaikka se tuntuu ensin unennäöltä.
Katson sähköpostin, vielä olet
hengissä ja kirjoitat kello 21.16
kun vastaat hyvänyön viestiini.
Olen siinä sanonut,
että vaikka välillämme on matkaa,
rakkaus pyyhkii kilometrit pois.
Mutta näin kirjoitat sinä:
“Kolmetuhatta kilometriä –
se on kauheaa.”
Kuitenkin jo minuutin päästä
olet vielä halunnut lisätä
yhden ainoan lauseen:
“Kun sydämet ovat yhtä
ei kilometreistä ole väliä.”
Se on viimeinen viestisi,
sitten oma sydämesi
vähän sen jälkeen petti.
Yhdessä ja yhtä yhä olemme
vaikka tiedän jo etten saa sinua
koskaan enää takaisin.
Parempaa ihmistä kuin sinä
en usko tavanneeni ennen,
kerrankin itse tahdoin käsittää,
mitä tarkoittaa, kun rakastaa.
Ehkä myös sinulla oli hyvä olla
kanssani tässäkin maailmassa,
näin haluan uskoa, olihan?
Pysy vierellä vielä hetki,
älä lähde, älä lähde koskaan.
Ole minun lähelläni, olisit nyt,
sillä kuten ennenkin,
minä olen sinun kokonaan
ja aina.
(Svetlana Aksjonova 20.11.1962 – 28.8.2017)
(29.8.2017)