Kaksi Lappia
- Pilvessä
Kun vaimoni näki Raattaman parkkipaikalta Pallastunturien huiput pilvien peitossa, hän riemastui. Sinne, juuri sinne meidän pitäisi kavuta. Ja sinne me seuraavana päivänä myös kapusimme. Olin ottanut apukeinoksi ennen niin halveksimani kävelysauvat, joista olikin paljon iloa. En vielä tiennyt mitä juuri leikattu jalka kestäisi, mutta ainahan matkan saattoi lopettaa jos se kävisi liian työlääksi. Ja olimmehan me jo käyneet Särkitunturilla, tosin hitaasti sinne nousten.
Myös silloin oli kävelysauvoista ollut apua. Painoa saattoi siirtää jaloilta käsille ja samalla kummatkin voimistuisivat. Jalkakin vertyi. Sen huomasin nyt Naisten kämpän kohdalla. Se oli ensimmäinen naisten tukikohta, joka Lappiin aikanaan rakennettiin. Kun nykyään joka puolella maastossa tulee vastaan nuorta ja vanhempaa naista reppuineen ja rinkkoineen, ei tule ajatelleeksi, että alle sata vuotta sitten sitä näkyä ei täällä olisi kohdannut.
Pilvi tuli ja peitti meidät, katosi sitten, mutta pysähtyi ylemmäs ja jäi paikoilleen. Se houkutteli jatkamaan. “Pakko se on kun pukseeraa”, mutisin taas kerran. Polulta poikkesin siksi äkkiä pois ja aloin kivuta rinnettä lähes kohtisuoraan pahimpia kivikkoja kierrellen. Sveta seurasi. Ihme kyllä jalka kesti ja sauvat ja kädetkin. Päästä en puhu. Mutta kun olimme aikamme kipuilleet, minä väliin kyllä myös kirjaimellisesti, pääsimme viimein tasanteelle, josta koko avaran maiseman näki, jos näki. Olimmehan pilvessä.
Sillä käsitteellä on myös toinen ja nykyään tätä paljon tunnetumpi merkitys ja leima, pilven polttaminen vaivaa varsinkin kaupunkien nuoria asukkaita. Täällä pilvi on vain kosteaa vesihöyryä, jota voi huoleti laskea keuhkoihin; ei tarvitse edes pidättää hengitystä. Mutta hyvän olon tunne siitä todella seuraa. Euforia ja ilo siitä että sai kokea jotain uutta valtasi vaimon ja sen myötä minutkin. Ei mikään tunnu niin hyvältä kuin se.
Vaikka pilvi oli sankka, ei se sentään ollut konto eli merisavu, joka pahimmillaan vie näkyvyyden niin, että parin metrin päässä on pelkkä sumuseinä. Käsikopelolla pitää edetä. Sekin kokemus oli takana, itse asiassa jo neljänkymmenen vuoden vanha. Antti Tuurin kanssa (minä hänen perässään) kuljimme silloin rinkat selässä Sabbenjavrella, Varanginvuonon vuorijonon takana. Pois ja alas kammille lopulta selvittiin. Ja alhaalla sumu hälveni.
Heti kun palautan mieleen sen ja kammin, tunnen taas sinne vaivaiskoivuista kyhätyn patjan tuoksun. Se muistuttaa kuivuvia saunavihtoja, mutta on voimakkaampaa ja jotenkin makeampaa, vähintään samaa kaliiberia kuin poronnahasta tehtyjen jalkineitten lähes yhtä lumoava haju. Ehkä vain suopursu ja maarianheinä vetävät niille minun kokemuspiirissäni vertoja.
Täällä ei sumupilveä osannut edes pelätä. Toki pääsisimme pois ja löytäisimme helposti takaisin autolle, joka uinui Pallas-hotellin parkkipaikalla muiden kaltaistensa joukossa. Se oli siellä lähinnä hotellin ympäristön vallanneiden porojen esteenä. Tiesin missä suunnassa hotelli sijaitsi ja täällä kävelyreitti oli myös kunnolla merkitty hotellilta aina Enontekiölle ja Hettaan saakka.
Parissa päivässä sen olivat sieltä lähteneet ja matkan juuri taittaneet nopeakinttuiset liftarit, jotka pyysivät kyytiä, kun palailimme takaisin kämpille. Kyydin he saivatkin, autossa oli takapenkki tyhjänä. Kun siinä ajeltiin alas ja puhultiin, kävi ilmi että toinen heistä oli nuori runoilija, toinen tuottaja-ohjaaja. He olivat menossa Luostolle tekemään uutta esitystä.
Runous, kollega tunturissa! Nuoruus tuli mieleen, läikehtivä nostalginen tunne. Laskin matkalla vaimon uimaan Jerisjärveen ja vein pojat aina Kittilän tien varteen. Ja kas, toinen auto tuli ja pysähtyi kun nostimme peukaloa. Ulkomaalainen ratin takana katsoi ensin autoaan joka olikin täynnä sinne tänne heiteltyä tavaraa, mutta suostui vähän empien siivoamaan osan ja ottamaan pojat jatkokyytiin. Niin he lähtivät eteenpäin. Hyvää matkaa muutenkin tässä maailmassa. Ehkä täällä ylhäällä taas joskus tavataan?
- Lauri Pappila
Sadepäivä saapui, kun oli lopulta saapuakseen. Kotimaiset ennustukset olivat tähän mennessä olleet todellisuutta synkempiä, norjalaisten säätiedot osuvampia. Koska maastossa liikkuminen rajoittui, mietin muuta ohjelmaa. Ajaisimme Enontekiöön, vaikka olimme siellä juuri käyneet tapaamassa Ahti Ahosta, johon olin 80-luvun alkupuolella tutustunut teatterin ihmeellisessä maailmassa. Herra Huusta tehtiin isoa spektaakkelia Lahteen. Muistan aina miten Ahti silloin sanoi: “Jos ei teksti kanna, laitetaan siihen musiikkia.” Ja musiikkia siinä esityksessä todella riitti!
Ahdin tapasimme hotellilla. Kahvittelimme ja pääsimme hänen veneellään sitten katsomaan myös Ounasjärven toisella puolella sijaitsevaa kenttäänsä. Matala vene, jokiveneen mallinen, mutta moottori heitti hetkessä pikuisen ulapan yli. Elämys oli kivuta tievan harjalle ja nähdä soma kämppä ja avarat mäntymaat. Myös Pikku Korkeajärvi, Usko Meriläisen vastaava erämaja siinä ja järven uinuva rauha pyytäjää odottavine siikaverkoineen jäi mieleen.
Sekin, että kun palasimme, perämoottori teki heti tenän ja jouduin soutupuuhiin. Ahdin kiskoessa moottoria sinnikkäästi käyntiin ja minun kiskoessani airoilla vähintään yhtä sinnikkäästi pääsimme aina Karjalansaaren kupeelle saakka. Siinä hän lopulta luovutti ja nosti moottorin vedestä. Vaihdoimme soutajaa ja niin etenimme kohti hotellin rantaa jonne karahdimme. Kuulemma moottori alkoi toimia, kun sen myöhemmin avasi ja kaiken putsasi. Mutta minä ajattelin, että olin sen lakkoon syypää, koska heti lähdettäessä tulin ääneen muistelleeksi sitä, miten kesäsaareen piti Kukkialla aina soutaa puolentoista kilometrin matka millä tahansa säällä. Siinä aallokossa matalan veneen kiskominen airoilla toi todella lapsuuden ja nuoruuden muistot mieleen.
Reissu venähti silloin niin, ettemme olleet ehtineet Tunturi-Lapin luontokeskukseen. Nyt sen vuoro sitten jälleen koittaisi. Ajoimme Enontekiöön ja Hettaan läpi maisemien jotka ovat aina yhtä kauniita. En löydä siihen koskaan muuta sanaa. Rauhoittavia? Aidatut jäkälämaat hohtelivat valkoisina. Ounasjoki syöksyi eteenpäin ja laantui sitten suvannoksi. Suo oli suo, meditaation paikka sekin. Peltovuoman raittia taas reunustivat maailman tiheimmät ja punaisimmat horsmajoukot. Ja sitten lopulta taas eteen ilmaantui Hetta ja luontokeskuksen parkkipaikka.
Keskuksessa olisi nyt Hannu Hautalan aina hyviä luontokuvia, ja olikin. Ja sitten Lauri Pappilan veistämien puulintujen pysyvä näyttely.
Lauri Pappilasta olin tullut tietoiseksi Juhani Lihtosen, Lihtos-Jussan kautta. Jussa oli toimittajana yleisradiossa ja Paasilinnan Ernon tuttu. Sekin kiertomatka heidän kanssaan on jäänyt enemmän kuin mieleen. Erno oli elementissään ja Jussa rauhallisena ratissa. Jussa tahtoi tehdä kirjan Pappilasta, puulintujen vuolijasta ja kas, kirja jopa ilmestyi; sen hän teki yhdessä Leila-vaimonsa kanssa. Ja Jussa teki myös filmin. Sitä näytetään nyt luontokeskuksessa samassa paikassa, jossa Pappilan käsin väkertämät linnutkin ovat. Satojako niitä siellä lienee? Ja maailmalla ainakin toinen mokoma.
Katsoimme ensin filmin. Se kulki verkkaan ja näytti Pappilan elämää Markkinassa, jossa hän asui, vuodenaikojen vaihtelua, arjen kulkua, johon kuului kalastusta, lampaita, saarnamiehenkin kuuntelua. Vaikka filmi oli jo rakeinen ja entisestäänkin tummentunut, se vaikutti yhä. Teniikkaa tärkeämpi on aina tunnelma, tempo ja sanoman aitous.
Sitten oli lintujen vuoro. Tunnistin niistä jo suurimman osan. Pöllöjä oli paljon, riekkoja myös. Kotona Sitarlassa minua odottavat myös pöllö ja riekko ja pulmunenkin, ne sain aikanaan tilatuksi ja ostetuksi Pappilalta itseltään. Olin kahta vuotta aiemmin jo lukenut että mies oli yhä elossa, mutta vietti vanhuuttaan Luppokodissa. Ja kun lähdimme, ajoimme senkin ohi.
Tuolla! Melkein teki mieli pysähtyä ja käydä katsomassa, mutta sitten muistin, että kun lintukokoelma vuonna 2015 luontokeskuksessa avattiin, ei silloin yhdeksänkymmentä täyttänyt Pappila tahtonut tulla avajaisiin, koska oli jo pyörätuolin oma. “Muistakaa minut sellaisena kuin ennen olin voimissani.” Siinä hänen tervehdyksensä avajaisiin, joskaan aivan sanatarkkaa sanamuotoa en nyt saa mieleen. Mutta miehen muistan aina, kun katson kotona hänen lintujaan. Joskus kuollut esine voi olla elävämpi montaa elävää.
(14.8.2017)
