Lapissa kaikki on toisin
Lapinmatkaa olen alkanut taas kerran odottaa jo kesän alusta. Usein se sijoittuu juuri elokuulle, ellei sitten syyskun alkuun ja ruska-aikaan. Usein ajamme matkan pätkissä, mutta nyt päätän että auto saa levätä junassa laillamme. Vaunu ja kupee siinä on uusi, toisen kerroksen hytissä jopa wc ja suihku, jonka käyttäjän pitäisi kyllä olla insinööri, ainakin minun mielestäni.
Mutta en minä ole junaan tullut suihkua ottamaan vaan matkaa taittamaan. Horteessa ja koiranunta nähden matka myös etenee ja aamu Kemijärvellä kertoo jo sen, että olemme saapuneet aivan toisenlaiseen maailmaan. Kiirettä ei ole kenelläkään, autojen purkua odottaa asemalla kärsivällinen ja harva ihmisjoukko. Olen tällä kertaa valinnut pääteasemaksi juuri Kemijärven, koska haluan ajaa Pyhän ja Luoston kautta Sodankylään, jossa Pentti Ruonaniemi haudassaan samoin vartoilee. Väärtiä en ole unohtanut ja hänen kolme kirjaansa ovat edelleen erittäin luettavia ja hienoja, jos niitä vain jostain löytäisi.
Kun maisema alkaa aaltoilla, kumpuilla ja kohota, olo auton ratissakin muuttuu hartaammaksi. Lappi on minulle jonkinlainen henkinen ilmiö, ehkä verrattavissa kirkossa käyntiin, vaikka siihen kokemukseen en itse saa muuta otetta kuin kauneuden kautta, jos kirkkorakennus sellaiseen yltää. Minulle Lappi tarkoittaa tuntureita siellä täällä, puhtaita jokia, kurujakin, pirunpeltoja ja laajoja soita; soita kaikilla nimillään. Palsasuo varsinkin käy ja mikseivät myös aapa tai neva tai letto… Jylhiä nämä sieluni maisemat osaavat olla kukin tavallaan. Suon kauneus on ylivertaisempi kuin mikään muu. Miksi, sitä en vieläkään pysty selittämään.
Mutta Lappi tarkoittaa myös ihmisiä. Kun menemme Pyhätunturilla kauppaan ostamaan vaimolle tarpeeksi suurta muistikirjaa, johon hän voi kirjoittaa vaikutelmia juttuaan varten, saa Sveta myyjältä tämän oman kynän lahjaksi, kun varastossa ei satu olemaan myytävää sellaista. Suurin osa ihmisistä katsoo silmiin kun he alkavat puhua ja puhe on mutkatonta. Jos kättä vielä puristetaan, se on vilpitön ele. Vaikka erottaisiin ikuisiksi ajoiksi. Ihmisyyskin on ikään kuin todempaa täällä. Tai ainakin yleisempää.
Myös hiljaisuus on sellaista, korvin kuultavaa. Kuulen sen, mutta se ei ole pelkkä unisono. Nyt juuri elokuun alussa kaikki tuntuu myös kukkivan horsmista takiaisiin. Räkkää ei täällä Jerisjärven kupeella juurikaan tapaa, kuten ei etelässäkään; jokunen hyttynen sentään. Ne tuovat mieleen lähinnä muistoja ajoista jolloin Antti Tuurin kanssa vaelsin Lappia pitkin poikin 20 kiloa tavaraa rinkassa – Ville usein kolmantena. Väliin matkanteko oli työtä ja tuskaa, mutta sekin näkyy muuttuneen auvoksi muistoissa. Kaikella koetulla tuntuu olevan merkityksensä, vaikka emme sitä sillä hetkellä huomaisi.
Kun suunnistamme kohti Keimiönniemen kalatupia, ei sielläkään näy sielun sielua, ellei sitten itse tyynen järven henki. Vanhojen kalatupien käyttäjätkin ovat keksineet parempaa tekemistä kuin kalastus, vaikka ilta tuntuisi kuin luodulta siihen. Vain kukat kukkivat sielläkin katsoopa minne tahansa. Mutta mustikkavarvikot ovat tyhjiä. Alkukesän kylmyys lienee vienyt niiden kukat.
Kalatuvat rakennettiin jo aikojen alussa ja 1500-luvun lopulla Ruotsin ja Venäjän sota poltti niistä suurimman osan. Kaksi säilynyttä tuhoutui myöhemmin, mutta niin vain kaikki rakennettiin uudelleen. Kala oli evästä jota kansa tarvitsi ja jota ainakin minä yhä pidän arvossa. Nytkin majoja hoidetaan ja joihinkin on tehty jopa upouudet kestopuuportaat. Mutta monet katot kasvavat edelleen ruohoa ja sähkön sijasta näkyy tupien pöydillä öljylamppuja. Niille löytyisi käyttöä kuitenkin vasta kun hämärä saapuu muutamaksi tunniksi. Mutta tajuan kyllä, miten syksyn pimeä lähestyy taas vauhdilla. Hiljaisuusko sen kertoo, tuo tyyni kuoleman hetki; ikuinen aavistus ennen myrskyn alkua.
Kun olen kyllikseni katsellut kalamajoja ja kun vaimokin irtoaa viimein niiden hirsien himmeitten värien täyttämästä maailmasta, katse osuu vanhaan telkänpönttöön. Asutulta sekään ei näytä; olisiko jo ollut käytössä pöllön kotina? Muutama askel siitä ja polun vieressä on ihmisen korkuinen muurahaiskeko. Siinä kasvaa jopa puolukkaa, mutta kun katson tarkemmin, muurahaiset ovat työssä kuten ennenkin. Viimeinkin elonmerkki, jota hieman olen jo kaivannut. Itseään tai edes kumppaniaan ei ihminen jostain syystä miellä elolliseksi tuollaisessa tilanteessa.
Jos muurahaisen mittasuhde vertautuisi ihmiseen, olisi keko pilvenpiirtäjä. Mutta täällä ja näin se sopii maisemaan kuin naava kelottuneen kuusen oksiin. Kuljemme autolle ja ajamme vielä Muonioon. Kauppoja suljetaan; lauantaiehtoo täyttyy lähinnä kaupan parkkipaikan viimeisistä asiakkaista. Muuten kylän raitti on yhtä tyhjä kuin kalatupien ranta.
Jeriskylän mökki odottaa jo meitä. Sama rauha, sama hiljaisuus. Kesäisin ei tässäkään turistikylässä ihmisiä juuri käy, talot ovat tyhjillään, talvella taas tupaten täynnä. Ja näin juuri on hyvä ainakin meille. Iltapalan laitto käy hetkessä, sama hiljaisuus soi edelleen korvissa, vain jääkaapi surahtaa aina hetkittäin käyntiin sitä rikkoen. Mutta pian siihenkin ääneen tottuu.
Kun yöllä herään kahden maissa, ihmettelen sekunnin murto-osan verran missä oikein olen. Valon hämäryys ja hiljaisuus kertovat sen ja vaimon läheisyys. Niin nukahdan taas, kunnes aamulla sama hiljaisuus taas jatkuu. Tätäkö minä aina kotonakin kaipaan ja etsin, vaikka hiljainen on talomme Sitarlan kylässäkin. Mutta tässä äänettömyydessä on jotain muuta, vielä isompaa, tyynempää. Lappi on toden totta suurin mahdollinen kirkko; sen suoma rauha riittää minulle ja antaa taas voimia. Tämän kokemuksen avulla jaksaa taas painaa vuoden eteenpäin, jos elämä vain sen muuten sallii.
(6.8.2017)
