Keräilijän onni


 

 

 

On ihmisiä, joille tavaraa vain kertyy. Eikä mitä tahansa tavaraa vaan johonkin erityisalaan kuuluvaa posliinista ikoneihin ja postimerkkeihin. Tällaisten ihmisten intohimona on keräily. Mihin se lopulta perustuu on selvittämättä. Muistaakseni Risto Vilhunen, tuo mahtava maalari ja keräilijä da Vilhu, on tunnustanut sen olevan alkoholismin selvempi muoto.

Keräilijöitä varten löytyy wanhaintavarankaupoja ja antiikkiliikkeitten suuri kirjo. Piha- ja muunlaiset kirpputorit ovat vähitellen tuoneet niihin merkittävän laajennuksen. Varsinkin ne kertovat nyky-Suomesta paljon. Vaikka valtiomme elää kaiken aikaa velaksi yli varojen, ei rahaa varsinaiselle kansalle sittenkään riitä. Miksi köyhän pitäisi maksaa jostain kymmen- ellei satakertainen summa, kun saman tavaran voi löytää kirppikseltä. Jos se on vaate, se täytyy vain pestä ja ehkä hieman korjata. Ja niin kolttu tai takki on taas kuin uusi.

Kierrättäminen käy näinkin ja muutama euro voi myös vaihtaa omistajaa. Se saattaa monelle olla tarpeen. Muistan aina, mitä Saint Honorén leipomon vanha rouva, nyt yli yhdeksänkymmenvuotias Lahja Stolpe sanoi kerran: ”Vitosella elää viikon jos siististi elää.” Silloin tosin elettiin vielä snelmannilaisen vahvan markan aikaa.

Fiskarsissa ja Billnäsissä pidetään heinäkuun alun viikonloppuna antiikkimarkkinat. Kerran pari olen niihin ehtinyt. Nyt oli tuhruinen sää vaikka oli Eino Leinon ja suven liputuspäivä. Pilvien liikkeitä pohtiessamme tulimme siihen tulokseen, että voisi olla hyvä suunnistaa Karjaan kupeelle markkinoita katsomaan. Parempi nähdä kuin vain olla. Työt oli jo tehty.

Emme olleet ainoita samaan tulokseen tulleita. Tiellä Karjaalta kohti Fiskarsia eteni autojen jono. Olihan loma-aika ja sää määrää usein tekemisen laadun. Levottomuus, tyhjä olo sisällä; siitäkö lienee kysymys. Niinpä taidekylän parkkipaikoilla näkyi ruuhkaa kuin Helsingin kesäisillä katutyömailla.

Jonnekin auton kuitenkin aina saa, kun käsittää että jaloillakin pääsee eteenpäin. Tiesin vanhastaan missä veitsitehdas oli ja sinne aloimme vaeltaa. Vastaan virtasi ihmisjonoja erilaiset paperikassit käsissä. Jotakin jokainen heistä oli siis löytänyt.

Ennen olisin itsekin etsinyt tavaraa, mutta tavaraa talossamme riittää, itse asiassa aivan liikaa. Olin juuri joutunut luopumaan vanhasta työhuoneesta jota olin pitänyt yli 40 vuotta Helsingissä, koska se sijaitsi viidennessä kerroksessa eikä hissiä sinne ollut. Mieli olisi kivunnut, jalat enää eivät. Jotain sieltäkin piti pelastaa ja vajaan ne tavarat lähinnä päätyivät, edes tauluille ei löytynyt   seiniä, ellei sentään Bo Carpelanin itse maalaamalle omakuvalle. Nuorempana olisin tätä surrut, nyt en. Jos olin ennen jonkinlainen keräilijä, se kipinä on onnekseni melkein kadonnut. Iän myötä tekee näköjään mieli luopua vähitellen lähes kaikesta, kun ilmeisen alitajuisesti valmistautuu sille matkalle, jolle ei edes luottokorttia saa mukaan – puhelimesta puhumattakaan. Tshehovin kertomuksessa kauppias tosin pyytää sivelemään rahansa hunajalla ja syö ne kuolinvuoteellaan.

Nyt tahdoin enää vain tulla katsomaan tapahtumaa, josta pietarilainen vaimoni puolestaan halusi kirjoittaa artikkelin. Eikä vain siitä, vaan myös kirpputori-ilmiöstä yleensä; Venäjältä ei sellaisia vielä löytynyt. Kirppikselle olimme tällä matkalla myös jo poikenneet, Billnäsissä nimittäin. Kokemus olikin mieleenpainuva. Muutamia kirppiskojuja vanhan tehtaan pihalla, pyylevähkö (tai amerikkalaisittain not fatplumpish) nainen kesävaatteissa piskuisella hajoamaan tuomitulla lavalla ja kaksi miestä orkesterina. Mutta miten hyvin tuo nainen lauloikaan! ”Move on!” Tuntui, että Saara Aalto oli häneen verrattuna vain kalpea ilmestys. Ilmeisesti oikeita ex-factoreita ei löydykään televisioista vaan ihan näiltä kotoisilta kaduilta ja kujilta.

Veitsitehtaalle kävelyn pysäytti äkillinen sadekuuro, toinenkin. Sateenvarjo kyllä oli, mutta se oli jäänyt yli kilometrin päähän eli autoon. Ei vain ollut tullut mieleen ottaa sitä mukaan.

Pidimme siksi sadetta torikahvilan katoksen alla. Ihmisiä riitti sielläkin. ”Kyllä kesä kuivaa kastelemansa”, sanoin äitiäni siteeraten, mutta moni ei uskonut; vaimonikaan. Lopulta kun sade muuttui tihkuksi, sanoin että oli paras vain lähteä. ”Sisälle ei sada” -lause sai kun saikin hänet lopulta liikkeelle.

Veitsitehtaalla oli ihmisiä kuin Kauppatorilla turisteja. Pari tuttuakin näkyi; koulutoveri jonka kanssa olimme päässeet ylioppilaiksi 55 vuotta aiemmin. Hän oli aivan samannäköinen tyttö kuin ennenkin. Itsestäni en osaa sanoa. Pääasia kai, että jaksaa ja yrittää pitää päätään pystyssä.

Tavaraa riitti. Katse harhaili sinne tänne, mutta pysähtyi aina ihmisiin. Väki täällä oli sittenkin toisenlaista kuin kirppareilla. Vaatteet paremmat ja autoilla oli tultu. Niitä oli näkynyt pysäköitynä mitä oudoimpiin paikkoihin juuri vanhan veitsitehtaan pihaa ennen. Kävely ei sittenkään tainnut kuulua näiden autoilijoitten varsinaisiin harrastuksiin.

En aivan tarkkaan muista, miten Helena Anhava yhdessä runossaan huudahti: ”Voi tätä tauhkan määrää.” Ehkä noin, ainakin ajatus lie oikea. Tauhkaa toden totta riitti: lamppuja, tuoleja, lipastojakin, mutta varsinkin pientavaraa. Arabian kuppeja, muumimukeja, koriste-esineitä menneiltä vuosisadoilta. Ja sitten jopa tauluja. Pari Hannu Hyrskeen graafista lehteä osui silmiin. Ne olivat hauskoja ja oivaltavia kuten aina, varsinkin Mentor-niminen, jossa kylpyammeessa istuva ankka katsoo pientä muoviankkaa veden pinnalla. Kumpi opettaa kumpaa, munako kanaa? Maailmaa miettiessäni tuo paradoksi on selvä ainakin minulle.

Halusin taas kerran lettukahveille, mutta lettuja ei paistettu sisällä ja ulkona ruokakojujen luona satoi. Katokset ja istuinpaikat olivat tupaten täynnä. Makkaraa, paikallista olutta ja lohisoppaakin olisi löytynyt, mutta lettuja ei sieltäkään. Ne olivat äkkiä kuin menneen ajan nostalginen muisto.

Juoksimme pihamyymälään jonka laaja kangaskatos piti veden ja suojeli myyjiä, tavaroita ja nyt myös meitä harhailijoita. Niinpä myymälässä valitsi äkkiä suuri tungos, tosin kukaan ei ostanut mitään. Yhden myyjän kanssa heittäydyin oikein juttusille, koska hänenkin suustaan tuli sanoja jotka yhdistyivät lauseiksi. Lohdutin miestä sanomalla että huomenna paistaa aurinko, ainakin prognoosien mukaan. Hän taas väitti että television ennustajat osaavat povata vain sateen oikein, kauniista ilmasta ne eivät piitanneet. Kuulin myös, että näille messuille tuli joka vuosi neljän päivän aikana noin kymmenentuhatta kävijää; enempää ei tähän piskuiseen taidekylään olisi mahtunutkaan.

Hänen surumielisestä katseestaan en saanut selvää oliko se hyvä vai huono juttu. Sade jatkoi satamistaan. ”Ei täällä olisi sateenvarjoa myydä”, heitin. Hän huusi vastapäisen osaston miehelle saman kysymyksen ja yksi vanha pitkä varjonnäköinen löytyi. Se oli viimeinen ja se oli aitoa antiikkia! Maksoin siitä kympin ja olin äkkiä tyytyväisempi kuin aikoihin. Tämä jos mikä oli keräilystä ikään kuin jo luopuneen todellisin onni.

”Avaa se varovasti”, mies neuvoi vielä lähtiessä, sen verran asia miestä huvitti, vaikka hän oli vain välittänyt kaupan. Tein sen ja auki varjo ihme kyllä pysyi. Kolme pientä reikää vaimoni tarkka silmä havaitsi siinä heti. Vettä ei sisään kuitenkaan satanut, kun menimme varjon alle. Se kulki yllämme kuin laaja teltta kun lähdimme taas kohti keskustaa ja autoa sen toisella laidalla.

Pian sade tietenkin loppui, mutta ilo varjosta ei kadonnut. Se saisi nyt jäädä ainaisesti autoon toisen jo siellä jatkuvasti matkaavan ja makaavan kumppaniksi ja pelastaa jälleen meidät, jos vain muistaisimme autosta lähtiessä ottaa sen myös mukaan. Mutta hyvä näin, pelkkä ajatus molemmista varavarjoista lohdutti. ”Kaksin aina kaunihimpi”, sanoisi äitini taas kerran. Kyllä antiikkivarjollekin varmaan tulisi joskus  käyttöä. Kuka tiesi mihin ja millaisiin säihin saattaisimme uusilla seikkailuilla vielä joutua.

(7.7.2017)