Bruschetta


Ruokaa teen aina välllä, en juuri itselleni, koska yksin syöminen tuntuu jotenkin omituiselta. Kun olen kotona vain omassa seurassani, otan ruuaksi sitä mitä jääkaapista löytyy. Mutta kun perhe on koolla tai vieraita tulossa, tulee mieleen valmistaa kunnon syötävää.

Enimmäkseen teen soppia, joista porkkana-fenkolikeitto ja Sitarlan sienisoppa ovat listan kärjessä. Myös hapankaali-suolakurkku-kurkku- ja lohipaloista koostuva soppa on saavuttanut suosiota. Lohen voi korvata toki muullakin kalalla, mutta kalaa ei soppaan tarvita paljoa; pääasia että sekin antaa makua. Kaikkia soppia yhdistää joka tapauksessa yksi asia, kolmen h-kirjaimen kerho: hyvää, halpaa, helposti.

Sopista minun ei kuitenkaan pitänyt puhua vaan jostain aivan muusta, leivästä, johon kerran Italiassa tykästyin. Bruschetta on sen uljas nimi. Sitä saa kyllä myös Ranskasta ja Espanjastakin. Ja nyt minä teen sitä Suomessa aamupalaksi, varsinkin silloin, kun vaimoni saapuu Pietarista. Sieltä löytyy kyllä myös italialaisia ravintoloita, vieläpä hyviä, mutta niihin hän kotikaupungissaan harvemmin tulee menneeksi.

Myös bruschetta kuuluu kolmen h:n kerhoon, joskin olen kehittänyt siihen lisän, jolla on hieman hintaa. Mutta senkin saa kuriin.

Lähdetään liikkeelle aivan perusasiasta: leivästä. Suosin moniviljaista leipää, ehkä sellaista jossa on siemeniä. Lohjalaisen Saint Honorén monivilja käy hyvin ja samoin heidän Jogga-leipänsä. Ne säilyvät ja bruschetan voi tehdä myös vanhasta leivästä, jota ehkä muuten jo vieroksuisi. Näin tein juuri äsken.

Otetaan iso paistinpannu, sileäpohjainen, ja laitetaan suurimmalle liedelle. Mitään rasvaa ei siihen lorauteta. Leivänpalat paahdan siis keitiössä sähköhellalla enkä ole huomannut suurtakaan eroa avotulella tai grillissä tehtyihin. Kun on kyse aamupalasta, tämä on helpoin variaatio. Toki kesäinen grilli antaa oman makunsa ja tuoksunsa, mutta leivät saattavat hiiligrillissämme helposti kärähtää ja muuttua mustiksi kuin tekijänsä mielentila silloin. Kun niitä kääntelee liedellä hiljaksiin, ei mene kauaakaan kun leivät ovat sopivasti paahtuneet. Pinta on – tekisi mieleni sanoa – bruskea ja kovahkon rapea. Leivät laitan nyt leipälaudalla ja etsin valkosipulin kynnen. Sillä hieron kaikkien leipien pintaa niin että keveä maku jää.

Sitten loraus rypsiöljyä kullekin palalle; kotimaista neitsytöljyä, kiitos. Siinä ei ole liikaa makua, kuten monissa oliiviöljyissä. Nyt otan esiin vuohenjuuston, joka ei ole välttämätön, paitsi meillä. Mikä vain käy, mutta suosin pehmeää tuorejuustoa. Sitä sivelen seuraavaksi leiville. Se ei ole maailman halvinta, mutta ei sitä myöskään tarvitse liikoja levittää.

Tomaatit tulevat vuoroon. Tomaateissa on nykyään harvoin makua. Suurin osa niistä on aivan toivottomia punaisia möhkäleitä. Pitää siis tietää mistä kunnon tomaatin saa, jos mistään. Joskus Lohjan torilla myytiin biodynaamisia, mutta se autuus on aikaa mennyt. Niinpä yhä etsin sellaista toimittajaa, joka tietäisi mitä sana tomaatti (pomodoro) voi pitää sisällään.

Tomaatit silppuan ja levitän silpun juuston päälle. Niihin voi laittaa ripauksen herbamarea, vähäsuolaisinta lajia. Ja sitten puuttuukin enää basilika, jonka pelkkä tuoksu jo antaa aromit. Hain sellaista äsken ulkoa, jossa se näkyy selvästi kärsineen ilmaston muutoksista eli pohjoisen kylmistä virtauksista. Mutta kohta lämpenee, lohdutin kärvistelevää basilikaparkaa. Ennusteet siirtävät kyllä luvatun lämmön tuloa aina päivä kerrallaan eteenpäin.

Mutta se on toinen juttu, tuo katajaisen kansamme lempiaihe eli sää. Palaan bruschettaan. Nyt olen tehnyt sen mikä on tarpeen. Pippuria en laita, sitä löytyy muutenkin joka ruuasta jos niikseen tulee, kuten chiliä niillä jotka ripauttavat sitä jäätelöönsäkin. Sitarlan bruschetta on valmis ja odottaa keittiössä syöjäänsä joka vielä nukkuu. Mutta bruschetan ei tarvitse olla kuuma. Myös jäähtyneenä se säilyttää makunsa eikä sen kummemmin osaa hävetä olemassaoloaan. Buon appetito!

 

(4.6.2017)