Toukokuun 23. päivänä tulee kuluneeksi sata vuotta Samuli Parosen syntymästä. Itsenäisen Suomen toteutumista hän sai odotella puolisen vuotta. Mutta paljon iloa siitä ei koitunut; kaikille ei kaivattu itsenäisyys antanut samanlaisia eväitä. Kansalaissota vei mennessään hänen isänsä, vaikka tämä oli vastustanut kaikkea väkivaltaa. Isä kuoli Tammisaaren vankileirillä elokuussa 1918 ja äiti keuhkotautiin vuosia myöhemmin. Täysorvoksi punkin pentu Samuli jäi siten 14-vuotiaana. Siitä alkaen hänen piti seistä omilla jaloillaan.
Paljon olen Parosesta kirjoittanut ja puhunut enkä aiheeseen näköjään väsy, koska hänestä löytää sekä hyviä muistoja että teksteistä aina vain uusia puolia. Minun onneni tässä elämässä on ollut se, että sain jo vuonna 1967 tutustua Paroseen henkilökohtaisesti. Voisi kai nyt sanoa, että välillämme vallitsi eräänlainen ystävyyssuhde, vaikka en sellaista nuorena ajatellut. Tapasimme harvoin, noin kerran vuodessa kun matkasin Riihimäelle häntä katsomaan. Kustannustoimittajana minun piti näyttää kirjailijalle, mitä muutoksia hänen uudelle käsikirjoitukselleen ehdotin.
Kielen huosimisesta teksteissä lähinnä oli kysymys, siinä kaikki. Hän hyväksyi aina muutokset, ne eivät olleet merkittäviä. Ja niin palasin Helsinkiin ja hän jäi seisomaan asemalle, kun juna lähti.
Ystävyydeksi suhteen lujittivat sitten kyllä kirjeet. Kirjoitin hänelle paitsi kustannusasioista myös omista tapahtumistani. Ne kirjeet ovat ainakin itseltäni kadonneet. Paronen vastasi ja jatkoi kirjeenvaihtoa muutenkin. Myös hänen kirjeissään alkoi olla paljon muuta kuin vain kysymyksiä ennakkomaksuista, tilityksistä ja omien kirjojen tilanteista. – Kaikki Parosen kirjeet on nyt tallennettu Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon.
Toukokuun alussa 2017 olin puhumassa Tuusulan Rantatiellä Platonin Akatemiassa. Leino, Maila Pylkkönen ja Paronen olivat esitelmän keskiössä. Käsitin äkkiä siinä puhuessani, että olen yksi harvoista elossaolevista, jotka ylipäätään ovat Parosen omin silmin nähneet, puhumattakaan siitä että olen voinut vaihtaa myös ajatuksia hänen kanssaan ihan kasvotusten. Ehkä tämä heureka johtuu iästä; ehkä tosiaan alan olla jo vanha, jäin silloin miettimään.
Vaikka en vielä tunnekaan itseäni ikääntyneeksi, yhteys Paroseen tuo vääjämättä iän mieleen; tuleehan Parosen kuolemasta pian kuluneeksi 43 vuotta. Ihmisikä sekin. Mutta kuolleelta Paronen ei tunnu. Se johtuu paitsi vahvoista muistikuvista, myös hänen teksteistään. Uusia painoksia hänen teoksistaan ei kustantaja näytä ottavan, mutta kirjastojen ja antikvaarien kautta Paronen ja hänen tekstinsä elävät edelleen.
Varsinkin aforismit elävät. Maailma on sana -teostaan Paronen ei ehtinyt valmiina nähdä, mutta ehkä hän tajusi, että mietteet saisivat vastakaikua muiltakin kuin vain meiltä Otavassa käsikirjoituksen lukeneilta. Näyttää että ajatusten vaihto kustantajan kanssa oli hänelle tärkeää. Kuten Paronen viimeisessä kirjeessään totesi: ”Tämä elämäni aika jonka olin yhteydessä sinne, oli henkisesti (ja muutenkin) rikkain ja antoisin. Terveiseni Sinulle, ja myös Haavikolle ja Anhavalle. Samuli”.
Koska oma isäni oli lähinnä lannistavaa ja alistavaa lajia omahyväisessä narsismissaan, minun oli jo varhain etsittävä itselleni toisenlaisia isiä. Onneksi se oli mahdollista – ja yhä on jokaiselle samanlaisessa tilanteessa olevalle. Ensimmäinen isähahmo oli minua 15 vuotta vanhempi veljeni Juha, toinen Tuomas Anhava, joka työnsä eli uuden kirjallisuuden löytäjänä joutui monenkin nuoren kirjailijan keinoisäksi. Tämä selvästi väsytti häntä aikaa myöten eikä isyys minunkaan suhteeni kestänyt kauaa.
Kolmas isähahmoni oli Samuli. Tuntuu, että kaikkein eniten sain juuri häneltä ja oppimista riittäisi yhä, ei vain ajattelun, vaan myös ihmisyyden kannalta.
Usein köyhät voivat olla jopa julmia toisilleen, mutta Paronen tahtoi hyvää kaikille. Kun nuorena ja ah niin viisaana kustannustoimittajana ehdotin Paroselle että hän ottaisi eron todella hankalasta vaimostaan, joka mm. kuvitteli kirjoittaneensa Parosen teokset ja maalanneensa tämän taulut, oli Parosen vastaus minulle sellainen, jonka vain hän saattoi sanoa.
Toisaalta olet tietenkin oikeassa, hän kirjoitti. Totta olisi, että hänen työskentelyolosuhteensa paranisivat, mutta toisaalta hänen täytyi nyt 20 vuotta vanhemmasta ja mieleltään horjuvasta vaimostaan pitää silti huolta. Paronen katsoi sen tehtäväkseen, sillä samainen vaimo oli puolestaan hakenut miehensä sodan jälkeen mielisairaalasta pois, pelastanut siis.
Yleensä kiitollisuuden velka on veloista raskain, mutta Paronen maksoi senkin. Hän ei uskonut Jumalaan, koska piti kirkkoa turmeltuneena vallankäyttäjänä. Yksi aforismeista kuuluu näin: ”Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.” Mutta itse asiassa hän jos kuka eli kuin alkuseurakunnan kristitty.
Paronen elää yhä, sana elää. Maailma on sana. Ja sanoista saa aikaan mitä vain. Ajattelin ensin tähän loppuun siteerata laajemminkin hänen mietteitään, mutta parempi olisi, jos ne lukisi kaikki perä perään. Maailma on sana -teoksesta ei löysää puhetta löydy. Monet aforismit ovat ajankohtaisia yhä, toiset jälleen kerran, kolmannet ehkä joskus tulevaisuudessa. Kirjan viimeiset aforismit ovat kuitenkin sellaisia, että niitä en tässä sittenkään tahdo sivuuttaa. Ne kertovat laillaan siitä, millainen kirjailija Paronen oli myös ihmisenä. Varsinkin viimeisen mietteen eettisyyteen tulisi kyllä jokaisen meistä pyrkiä. Parosen itsensä kohdalla se piti kaikin tavoin paikkansa:
Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan.
Kevät. Ajattelen sitä, katselen sitä, sanon sen, ja tunnen, ettei se ole sana, ajatus, tahi se mitä näen.
Ei uskoisi kuinka nimetön maailma on.
Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden.
(21.5.2017)