Antikvariaatin aika


 

Uudenmaankadun ja Fredrikinkadun kulmaan ilmestyi aikanaan antikvariaatti. Nimensä mukaisesti se myi vanhoja kirjoja, joita monet olivat jo ennen mahdollista ostajaa lukeneet. Myös sellainen kirja on, eräänlainen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Ja ehkä useammankin käyttäjän parhaimmillaan. Vuosien ja satojen myötä hyvä kirja kiertää lukijalta toiselle sen enempää kotien vaihdoksesta hälyä pitämättä. Lakimiehiä ei näissä eroissa tarvita, ne tapahtuvat aina vapaaehtoisesti, sattuman tai kohtalon määrääminä.

Moni kirja on myös Seikkailukas Simpilicissimus, se matkaa jopa maasta toiseen, ylittää rajat ilman passeja aina kun löytää sopivasti avoimen mielen, jonka kanssa alkaa keskustella. Joskus keskustelu voi yltyä väittelyksi, joskus lukija puuskahtaen laskee kirjan hetkeksi pois ennen kuin taas jatkaa lukemista, joskus hän heltyy, joskus liikuttuu, naurahtaakin, ja joskus taas nukahtaa rauhaisasti kirja vierellään. Ja kun herää, kirja on yhä siinä eikä pane pahakseen päivän, kahden saati viikonkaan taukoa. Kirjalla jos kenellä on aikaa odottaa.

Cecil Hagelstamin antikvariaatti täytti huhtikuun 27. päivänä 2017 kokonaiset 40 vuotta. Olin sen ensimmäisiä asiakkaita ja olen nähnyt vuosikymmenten ajan kirjojen löytävän sieltä tyynen ja tuulilta suojassa olevan paikan, jossa opukset saavat levähtää ennen siirtymistä seuraavien lukijoitten haltuun. Myymälä itsessään on jo taideteos, museo, joka pitäisi lailla suojata. Siinä se muistuttaa Yliopiston kirjastoa Suurtorin kupeella.

Kummassakin niistä minulle tulee tunne, ettei ihmiskunta ole elänyt ja kehittynyt aivan turhaan. Jotain ihminen on jo saavuttanut ja ainakin nämä kirjat se on aikanaan tehnyt ja jättänyt perinnöksi niille, jotka paitsi osaavat lukea, haluavat myös yhä lukea. Se ei taida juuri nyt tuntua paljolta tässä vempainten maailmassa, mutta kun moderneimmatkin vempaimet ovat silkkaa romua ja usein vielä sellaista, jota ei kierrättäminenkään enää pelasta, jatkaa kirja edelleen kulkuaan ja elämäänsä.

Vaimoni ottaa kuvia ja etsii venäjänkielisiä kirjoja, minä katson ihmisiä, kuuntelen jazzia, jota kahden miehen orkesteri soittaa ikkunalaudalla;  nautin tunnelmasta. Ikään kuin olisin tullut kotiin. Kun lähdemme, näen kirjan, joka katsoo minua niin, etten voi muuta kuin ottaa sen käteeni. Niin Cecilin luona useimmiten käy. Kirjoja minulla on jo liikaa, mutta aina yksi uusi mahtuu jonnekin, ajattelen lievää epätoivoa tuntien. Varsinkin tämä, koska kirja ei ole koolla pilattu; onhan kyseessä on pieni nahkakantinen runoteos. Saan sen lahjaksi, vaikka taakse on merkitty hienovarainen hintakin. ”Älä kaiva kuvetta”, sanoo Cecil tyynesti ja äkkiä kirja sujahtaa povitaskuun kuin vapaa pääsky pesälleen.

Niteen nahkakanteen on painettu yksi ainoa otsikko: Rubáyát of Omar Khayyám – Omar Khaijamin (1048 – 1131) runoja siis. Rubaijat tarkoittaa nelisäkeistä mieterunoa. Kaksi valikoimaa on aikanaan ilmestynyt myös suomeksi nimillä Teltantekijä ja Viisaan viini. Khaijamin runot käänsi  1800-luvulla englanniksi orientalisti ja runoilija Edward FitzGerald (1809 – 1883), tosin aika vapaasti.

Näistä hänen englanninkielisistä käännöksistään on kysymys.

Painopaikkaa saati aikaa ei kirjassa ole. Se kuuluu sarjaan jossa on ilmestynyt mm. Thoreauta (1817 – 1862) ja Longfellowia (1807 – 1882)  sekä yleensä runollisia mietteitä. Ajoittaisin tämän niteen ilmestymisen jonnekin 1900-luvun alkuun eräänlaisen mutu-tuntuman avulla.

Kannessa on pieni painokuva, puu joka kuvastuu tyyneen veteen. Sitäkin on aika syönyt, mutta lähes tuhat vuotta vanhoihin runoihin se ei ole koskenut. Käännökset lienevät siis epätarkkoja, mutta rytmi ja ajatus niissä on. Luen ja ymmärrän, että elämä on ennen kaikkea tässä ja nyt. Vain sinä olet sinä, ja vain tämän hetken. Elä siis. Kun et tee pahaa toisille, et tee sitä itsellesikään. Ja silloin voi siitäkin taas ehkä kasvaa jotain uutta, vaikka aikamme täällä maan päällä on Khaijamin mukaan aina rajattu:

 

”Heav´n but the Vision of fulfill´d Desire,

And Hell the Shadow from a Soul on fire,

Cast on the Darkness into which Ourselves,

So late emerged from, shall so soon expire.”

 

(28.4.2017)