Ei ole kahta samanlaista kirjailijaa; edes identtisiä kaksosia, uskon.Jokainen on itsensä kaltainen ja kirjoittaa laillaan. Kirjailijoitten arvioiminen ja arvottaminen on siten hankala tehtävä kelle vain. Kysymys on aina makuasioista, kokemuksesta, ymmärryksestä ja ihan selkeästi myös lukutaidosta. ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, kuten Paavo Haavikko totesi.
Silti aina on löytynyt ammattikunta, pieni, suppea ja melkoisen sisäsiittoinenkin, jolle se on luontunut hyvin. Suurten päivälehtien kriitikot.
He ovat hupeneva luonnonvara, joiden paikan tavalliset blogistit ovat hitaasti ja varmasti ottamassa. Mutta vielä kriitikoita löytyy. Todellisen kriitikon tunnistaa siitä, ettei hän koskaan ole ollut väärässä jyrkimmissäkään tuomioissaan tai suurimmissa ylistyksissään. En ainakaan minä ole kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana nähnyt yhdeltäkään kriitikolta katuvaista kirjoitusta, joka vuosien päästä olisi päätynyt tunnustamaan edes kierrellen, että ´ehkä tulin lyöneeksi liian lujaa ja turhaan´ tai ´saatoin hieman innostua ja muutama ylisana pääsi´.
Niitä tosiaan pääsee. Aina muutaman vuoden välein suomalaiseen kirjallisuuteen löydetään tekijä, jonka juuri julkaistun käsikirjoituksen ensin yksi kriittikko ja sitten kaikki muutkin sanovat olevan vuoden, vuosikymmenen ellei peräti kaikkien aikojen parhaan.
Tästä on ollut monia mielenkiintoisia seurauksia. Ensinnäkin kyseisen teoksen kirjoittaja itse kokee täyttyvänsä heliumilla ja kohta tämä valittu nousee ilmapallon lailla taivaalle. Kaikki mitä hän tekee ja sanoo punnitaan platinana ja julkaistaan pienimpiä pitäjänlehtiä myöten (jos niitä vielä julkaistaan) – internetin viidakosta puhumattakaan.
Vaikka kirjoittaja alkuun olisi ujohko, ujous karisee nopeasti median lumoavan katseen myötä. On itsestään selvää, että juuri hän on kerta kaikkiaan etevin: kumppanit ovat ennemminkin maan matoja, jotka korkealta todella myös siltä näyttävät. Hän on nuori tai ainakaan ei vielä vanha, hän on uusi voima. Pois alta ikäloput, vanhaa kamaa! Hän alkaa itsekin uskoa ainutlaatuisuuteensa, koska niin kerran sanotaan. Miten muuten voisi ollakaan? Ja kun hän avaa suunsa, sieltä löytyvät sanat, nuo aikanansa sanotut, jotka ovat kultajyviä hopeamaljassa, kuten ennen myös runollisesti todettiin. Tai jos eivät aivan sellaisia, niin ainakin helmeileviä pisaroita noutokahvin pahvikupin pohjalla.
Joskus kyllä käy niin, että kirjoittaja alkaa vuosien myötä myös lunastaa niitä mainesanoja, joita hurja hypetys häneen on liittänyt, mutta silloin on kyse poikkeuksesta. Itse asiassa Hannu Salama oli jo hieno kirjailija ennen julkisuuskohuja ja suuria voimannäyttöjä; Pentti Saarikoski samoin. Annetaan heidän olla rauhassaan, kummankin kirjat ovat yhä mitä lukukelpoisimpia. Ajattelen lähinnä kirjailijoita, jotka ovat tulleet ja joiden teokset ovat nykyään jo menneet. Heidän joukkoonsa mahtuvat esimerkiksi sellaiset nimet kuin Hans Selo ja vaikkapa jossain mielessä esimerkiksi Matti Pulkkinen, molemmat kyllä maailmasta jo muutenkin poistuneet.
Kuolleista ei pahaa. Eikä elävistäkään. Moni ensin nostetaan, mutta sitten varsinkin he itse nostavat itsensä niin korkealle, että sitä on tavallisen lukijan vaikea ymmärtää. Simppeli proosa saa muutaman sadan prosentin hypetyslisän joka tosin vähitellen alkaa huveta. Mutta koska mediamaine ja menestys ovat niitä joiden varassa eletään, edetään ja varsinkin myydään, julkaiseminen on siksi aina mahdollista ja kannattavaa. Uskon, että näin tulee myös vastakin käymään suomalaisen kirjallisuuspolitiikan kuvioissa aina hamaan tappiin saakka.
Kirjallisuus itse ei kuitenkaan edes nyt ole pelkästään omaan aikaamme liittyvä karnevaalitapahtuma. Kunkin teoksen perimmäinen hyvyys tulee näkyviin vasta, kun käy ilmi, että se tavalla tai toisella kuvaa ja koskettaa ihmisiä aikakaudesta toiseen. Mikä teos ja kuka kirjailija sellaiseksi valikoituu, sen näyttää kaiken lisäksi vain aika itse. Ja aika on mahtava parturi, kuten Isaak Babel sanoi. Kaikki muu on ikävä kyllä muuta.
Mutta eihän tällaista voi tai saa sanoa? Tällainen ei ole kohteliasta, korrektia, asiallista lainkaan. Arvioimisen tehtävä kuuluu sitä paitsi kriitikolle. Vain kriitikko jakaa suurimpia tuomioita tai ylistyksiä, eikä hän koskaan ole väärässä, koska hän on kriitikko. Millä eväillä hän on kriitikoksi tullut, siitä ei puhuta. Kun kriitikko saa tavalla tai toisella jossain suuremmassa mediassa aseman, hän pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Niinpä näemme nimenomaan hänet monen vuosikymmenen ajan roikkumassa mukana maailmanpyörässä, jonka vauhdista hän maailmaa tutkailee. Hei elämää! Siitä perspektiivistä kirjallisuuden puurtajia luokitellaan, nostetaan tai useammin pudotetaan, jauhetaan ja sysätään tien oheen surutta; ellei vaieta kokonaan. Mutta miksi surra sellaista? Pääasia, että hänen oma pikku elämänsä on turvattu. Usein hän saa palkkiokseen vielä eläkkeen jos on onnistunut saamaan jonkinlaisen kulttuuritoimittajan tittelin. Eläkkeensä turvin hän harjoittaa hakuammuntaa silloinkin, kun sen pitäisi jo kaiken järjen mukaan olla ohi. Onhan juuri hän korvaamaton, varsinkin omasta mielestään.
Kiinnostavaa on se, että vaikka kriitikko ei itse tunnusta virheitään, juuri ne jäävät elämään. Tapetut voivat nousta kuolleista, kun taas monet ylisanat saattavat osua jo kipeästi hänen hypetyksensä kohteiksi valittuihin jumalolentoihin. Lähes aina kun käy niin, että jopa jumaliin vähitellen kyllästytään ja aika Parnassoksen huipulla ja Elysionin kentillä alkaa kuin huomaamatta olla ohi. Lopulta kuninkaat kaatuvat niin kuin kukkulan alla olisikin ollut pelkkää mutaa Kallion tai Kiven sijasta, eikä kukaan heistä tule käsittämään, mitä oikein tapahtui. Mutta ei hätää. Juuri kuopattavan tilalle löytyy saman tien jo uusi, yhä suurempi, parempi ja ikuisemmalta tuntuva. Eihän kehitystä voi mitenkään pysäyttää.
(18.4.2017)