Ahmatova ja ammatin pyhyys


 

 

Työn alla olevaan esseetyyppiseen kertomukseen tarvitsin sitaatin luomistyöstä tai yleensä kirjoittamisesta. Mieleeni nousi jostain Anna Ahmatovan (1889 – 1966)  runo, joka on kirjoitettu vuonna 1944. Se on muutaman säkeen mittainen ja kertoo runouden merkityksestä ja jopa pyhyydestä.

Pienetkin sanat ovat olleet hänelle aina tärkeitä ja niissä on suurempaa painoa kuin miltä näyttäisi. Ahmatovan elämä ei ollut helpoin mahdollinen, mutta niin vain kävi että selvisi hengissä ensin 1920-luvun torjunnoista ja sitten vielä sodasta, koska Leningradin tuhoisan piirityksen aikana hänet oli evakuoitu Tashkentiin.

Kun Ahmatova palasi vapautettuun kaupunkiin, hän kuuli että rakastettu, joka oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin, oli tehnyt sen jo toisen kanssa. Lopun elämäänsä Ahmatova asui enemmän tai vähemmän yksin, jos kohta ystäviä onneksi riitti. Hän kohtasi välillä edelleen kommunistipuolueen vastusta, mutta myös suojasäätä. Pari viime vuottaan tämä Pietarin laulaja ja Venäjän lyyrikoista kiistatta yksi suurimpia, sai viimein kokea myös julkista menestystä. Hänet vihittiin jopa Oxfordin yliopiston kunniatohtoriksi 1965.

Fontankan varrella sijaitsee yhä talo, jossa hän asui niin monet vuodet. Se on nykyään Ahmatovan kotimuseo. Kannattaa käydä. Kauniista rauhallisesta museosta, jossa pidetään myös taidenäyttelyitä, löytyy jo Josif Brodskillekin (englanniksi Joseph Brodsky) omistettu huone. Brodski oli nuorena Ahmatovan suojatti, mutta karkoitettiin maasta. Venäjälle hän ei koskaan palannut edes Nobelin saamisen jälkeen.

Muistan Ahmatovan runon venäjäksi ja löydän sen myös helposti internetistä. Hyvä, se käy. Mutta miten kääntää se? Tiedän että runo on käännetty jo, mutta minulle kääntäminen on osa elämän kiinnostavuutta, hengissä säilymistä, pään vaivaa, ristisanaa, palapeliä; hauskuuttakin. Niinpä ryhdyn taas kerran tähän työhön itse.

Runo kuuluu venäjäksi näin:

 

”Наше священное ремесло

Существует тысячи лет…

С ним и без света миру светло.

Но еще ни один не сказал поэт,

Что мудрости нет, и старости нет,

А может, и смерти нет.”

 

Suorasanainen käännös olisi yksinkertaisin, vaikkapa tällainen:

 

”Meidän pyhä ammattimme

on säilynyt tuhansia vuosia…

Sen kanssa ja ilman valoa valaistuu maailma.

Mutta vielä ei runoilijoista ole sanonut yksikään,

ettei viisautta ole, eikä vanhuutta,

ja ehkä ei edes kuolemaa.”

 

Asian ymmärtää kyllä jo tuosta. Mutta onko käännös myös runo? Tavallaan, mutta tavallaan ei. Pitäisikö sittenkin vielä jatkaa. Pulma on minun kannaltani siinä, että Ahmatova kirjoitti runon tietenkin loppusoinnuilla. Ja siinä että venäjän kielessä monet sanat ovat lyhempiä kuin suomessa; keskisäkeistä on tullut nyt liian pitkiä minun estetiikalleni.   Niinpä päätän yrittää löytää tavan kääntää runo loppusointujen avulla. Tiedän jo kokemuksesta että päätöksestäni seuraa vaivaa ja vastusta, mutta toki se on myös kiinnostavaa, joskus jopa huvia.

Venäjän kielessä loppusointuja riittää, luontevia ja hyviä. Suomi, kalevalainen alkusointujen maa, kompastuu usein riimeihin, jotka kolisevat kömpelyyttään.

Muutama runoiljoistamme on kuitenkin loppusoinnut hallinnut. En puhu vanhemmista mestareista kuten Leinosta, Mannisesta, Hellaakoskesta, Mustapäästä tai Aale Tynnistä, vaan Eila Kivikk´ahosta ja yhä elossa olevasta Ilpo Tiihosesta. Miten päästä samaan, matkimalla heitä? Tai sitten yrittämällä löytää viidakon hyvin samannäköisten kasvien seasta ne oikeat ja noin sanotusti ainoat mahdolliset?  Ehkä molemmiten. Kauan kamppailtuani saan aikaan viimein runon, joka ainakin tuntuu minun mielestäni olevan sekä yksinkertainen ja luonteva että silti myös runo.

Ehkä jopa vähän samaan tapaan kuin Ahmatovallakin:

 

”Säilynyt on yli tuhat vuotta

tämä ammattimme pyhä…

Valottakin valaisee se maailmaa.

Mutta runoilijat vaikenevat siitä yhä,

ettei ole viisautta, vanhuutta

eikä ehkä edes kuolemaa.”

 

Tämä versio taitaa olla kahdeskymmenes, ellei jo kolmaskymmenes. Matka siihen on siten ollut pitkä. Ensimmäiset säkeet varsinkin pysyivät kauan vaikeina. Ja loppuhan on hankala jopa Ahmatovalla itsellään.

Ensi versiossa alkusäkeet olivat samassa järjestyksessä kuin alkuperäisessä runossa:

”Tämä pyhä ammattimme/ säilynyt on tuhat ja taas tuhat vuotta”

Se ajoi minut kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Vuotta vaati riimiparikseen sanan suotta. Ja suotta sen kanssa todella kamppailin. Vasta säkeitten järjestyksen vaihdos ja riimipari ”pyhä – yhä” antoi edes mahdollisuuden lähestyä alkutekstiä hieman tarkemmin.

En kuitenkaan voi sanoa, että olisin tähänkään viimeisimpään variaatioon täysin tyytyväinen. Erityisesti minua hiertää neljännessä säkeessä oleva ”vaikenevat”. Ahmatova käyttää yksinkertaista sanaa skazat = sanoa. Voisiko siihen siis laittaa vaikkapa tämän:

”Mutta runoilijat ovat sanomatta sitä yhä”

 

Katsotaan:

 

”Säilynyt on yli tuhat vuotta

tämä ammattimme pyhä…

Valottakin valaisee se maailmaa.

Mutta runoilijat ovat sanomatta sitä yhä,

ettei ole viisautta, vanhuutta

eikä ehkä edes kuolemaa.”

 

Säe on kaiketi käypä, mutta minun makuuni liian pitkä, vaikka ehkä hitusen tarkempi. Kaksi samanlaista ilmaisua ”Valotta” ”sanomatta” eivät myöskään tunnu istuvan alakkaisissa säkeissä kunnolla; ne ovat vähän kuin toisiaan häiritsevät oppilaat alakoulussa. Niinpä jätän edellisen version sittenkin voimaan ja annan sille hetken rauhan. Ehkä palaan asiaan joskus taas, kun muistan, jaksan ja haluan. Minua lohduttaa toisaalta se, että ainakin Ahmatovan alkuteksti on jo olemassa. Se pysyy ja säilyy juuri siinä muodossa kuin pitääkin. Vain kääntäjät vaihtuvat.

(12.4.2017)