Pommi

Vuosien myötä on tottunut siihen, että kaikki Pietarissa elämä sujuu monin tavoin toisin kuin muualla Venäjällä. Moskovassa asiat kärkistyvät, valta näkyy ja tuntuu, vanhat talot katoavat kun ne murskataan; niiden tilalle kohotetut uudet voitonmerkit kurottavat lasiseinineen taivaisiin. Babel! Sitä sanaa vaimoni edelleen käyttää ja olkoon se tässäkin Moskovaa ja sen julkeutta edustamassa. Mutta kun asiaa alkaa tarkemmin ajatella, myös sieltä puleeratun julkisivun kätköistä löytää tavallisia ihmisiä ja hyvää elämää.

Pietari sen sijaan on miljöönäkin jokseenkin samanlainen kuin muinoin, yhä kaunis ja rauhallinen. Vanhat valokuvat ja maalaukset kertovat sen laillaan. 1800-luvun kuvista ja maalauksista on koottu valtava kirja, jota olen kohta nelisenkymmentä vuotta tutkinut: Pushkinin Pietari. Paljon sen painokuvissa näkee vielä rakentamatonta, tyhjää maata, joka nyt on jo asumuksille vallattu, mutta silti kaupungin tunnistaa samaksi heti. Mittasuhteet ovat säilyneet, korkeita hirvityksiä ei löydy. Mikään ei Pietarin vanhassa ja laajassa keskustassa edelleenkään osu pahemmin silmään. – Lähiöt ovat sitten kokonaan muuta maata. Mutta niin on kyllä kaikkialla.

Jos muutoksia etsii, suurin niistä lienee sähkön tulo ja se, että tuhannet ja taas tuhannet hevoset ovat kadonneet. Trolleybusseja ja jopa raitiovaunuja liikuu kaduilla ja varsinkin marshrutkat eli pikkubussit ovat korvanneet vossikat. Myös tavalliset bussit kuljettavat ihmisiä. Maanalaisesta eli metrosta puhumattakaan.

Suohon ja vesien alle kaivettu ja padottu metro on kaupungin valtasuonisto. Ilman metroa ei Pietari yksinkertaisesti toimi. Sen avulla suurin osa ihmisiä kulkee läpi koko laajan kaupungin: etenkin työhön ja työstä pois.

Juuri kun olemme purkaneet tavaramme ja asettuneet residenssiin, vaimoni saa viestin: “Pysykää sisällä, älkää menkö tänään ulos.” Mystistä. Sen lähettää tuttu radiotoimittaja. Toinen viesti, joka kohta perään saapuu, kertoo, että on tapahtunut räjähdys.

Vaimoni kauhistuu, purskahtaa lähes itkuun. – Koshmar, hän mutisee. Ja totta, painajainen on toteutunut käy ilmi, kun lisää viestejä saapuu. Kolmas kertoo, että räjähdys on tapahtunut nimenomaan metrossa. Hetken päästä puhelinkin soi ja kuullaan sama, mutta laveammin. Mutta kohta puhelin vaikenee. Vaikka vaimoni yrittää soittaa lapsilleen kysyäkseen missä he ovat, se ei onnistu. Minkäänlaista yhteyttä ei synny. Muutkin ovat ilmeisesti alkaneet tehdä samaa. Seurauksena on se, että puhelinten maailma mykistyy, ruuhkasta ei kerta kaikkiaan pääse läpi.

Tämä herättää lisää levottomuuden tunteita. Minuakin se koskettaa, vaikka tunnen itseni ulkopuoliseksi. Silti tavallani kuulun tähän kaupunkiin. Mutta ainakaan hysteriasta tai paniikista ei ole apua. En siksi osaa muuta kuin rauhoitella vaimoa. – Ehkä hätä ei ole tämän näköinen, sanon. Lauseeseen sisältyy toiveikkuutta, jonka itsekin kuulen kumisevan tyhjyyttään.

Viestit osoittautuvat tosiksi. Koska internet toimii, tapahtumien kulun pääpiirteet alkavat selkiytyä ja uhrien luku saadaan myös selville. Kuolleita ainakin kymmenen, haavoittuneita viitisenkymmentä. Koska Sennajan eli Heinätorin asemalta lähtenyt metrojuna pysyi raiteillaan, kuljettaja jatkoi ajamistaan Teknologisen instituutin asemalle. Päätös oli viisas. Junan evakuointi ja ihmisten hoito saatettiin heti alkaa.

Pienet tiedonmurut liittyvät toisiinsa hitaasti ja lisää tihkuu. Minä ehdotan että lähdemme kuitenkin kävelylle. Lopulta vaimo suostuu, vaikka sanookin että on käsketty pysyä sisällä ja välttää julkisia paikkoja. Mutta itse en usko, että lisää olisi tulossa.

Niin me lähdemme. Kaduilla on yllättävän rauhallista. Ilmanala kuin äsken Suomessa, sumea ja kylmähkö. Mutta kun kulkee, tulee lämmin. Tuttua ja mukavaa ei tämä lämpö kuitenkaan ole.

Silti vaimoni suostuu vähitellen hymyilemään, kun yritän keventää raskasta mielialaa. Hänen tyttärensä, sukunsa ja ystäviensä olinpaikat on viimein saatu selville, kohtalo on ollut suopea. Vähitellen vaimo rauhoittuu, vaikka sanoo ettei tiedä miten tämän jälkeen voisi käyttää metroa. Mutta se on huomisen huoli. Tänään on tänään, ja niin on aina. Suuri tavaratalo näkyy sulkeneen ovensa; koulut, instituutit ja työpaikat ovat antaneet ihmisille luvan lähteä koteihinsa. Rahanvaihto toimii silti, luukuilla ei ole tavanomaista jonoa. Teemme sitä mikä rutiineihin aina aluksi täällä kuuluu. Käymme Kapellan ja Filharmonian lippuluukuillakin vain kuullaksemme, ettei lippuja Mozartin Rekviemiin tai Sibeliuksen toisen sinfonian kuunteluun enää lainkaan ole jäljellä. Pääsiäinen lähestyy, kevät on herättänyt kulttuurijanoiset ihmiset.

Suuntaamme Nevski prospektille. Siellä kulkee ihmisiä jalan yhä enemmän ja enemmän. Kazanin tuomiokirkon ovella seisoo nyt vartija. Siksikö ihmeitätekevän ikonin edessä ei ole kuin muutaman ihmisen jono. Jumalanäiti näyttää yhtä surumieliseltä ja armahtavalta kuin aina ennenkin.

Kauempaa kirkosta löytyy jopa tyhjiä tuoleja ja istumme niillä hetken.

Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Sitä rikkoo vain pappien laulu, joka alkaa kuulua ikonostaasin luota. Illan palvelus lähestyy.

Kävelemme instituuttiin, käymme kaupassa ja ahtaitten hyllyjen välissä on nyt tilaa kulkea. Ostamme vähän ruokatarpeita, kefiiriä ja morsia, karpalomehua. Residenssissä ja sen käytävällä on rauhallista, mutta puhelin on alkanut toimia. Myös minä saan Suomesta saakka kysymyksiä siitä mitä meille kuuluu. Pääasiaksi näyttää nousevan välittäminen. Pommi toimii siten toisin kuin sen asentajan tarkoitus on ollut. Räjähdys ja murhat synnyttävätkin yhteenkuuluvuuden tunnetta; suru ja murhe eivät sittenkään masenna ja lamauta, vaan koskettavat ja lähentävät ihmisiä.

Juomme teetä mukillisen ja puhumme yhä pommista, jonka ympärille nyt ajatus tuntuu kiertyvän, se ei päästä otteestaan. Mutta ei auta jäädä siitä jankkaamaan. Niin lähdemme kävellen kohti vanhemman tyttären kotia joka sijaitsee lähellä Sennajaa. Sinne on matkaa, mutta käveleminen ei koskaan ole pahasta, jos jalat toimivat.

Koska metro on suljettu, näkyy Kazanin tuomiokirkon sivustalta löytyvän marshrutkan pysäkillä satojen metrien jono. Ihmiset odottavat kärsivällisesti pikkubussia, johon mahtuisi korkeintaan muutama kymmen heistä. Mutta ainoatakaan bussia ei näy. Ja kun aikanaan paljon myöhemmin palaamme on sama jono yhä siinä, vain ihmiset ovat ehken vaihtuneet. Odotettava heidän kuitenkin on. Niin pitkä on kotimatka, ettei sitä jalan voi millään suorittaa.

Kuljemme koko pitkän Kazanskajan kadun päästä päähän. Autojono joka pyrkii Nevskille seisoo, sieltä lähtevä katu taas pysyy auki: pikkubusseja ei edelleenkään näy missään. Yksityisautoja kyllä riittää, ne seisovat paikoillaan ja tööttäävät turhaan torviaan. Ehkä kaikki eivät vieläkään tiedä, mitä oikein on tapahtunut.

Kuulen että koska kaupunki ei tunnu ryhtyvän mihinkään matkalaisia auttaakseen, ihmiset itse alkavat toimia internetin kautta. Se täytyy ilmoituksista jossa tarjotaan ilmaista autokyytiä kolmelle tai neljälle siihen suuntaan johon yksinäinen kuski on menossa. Solidaarisuutta siis löytyy. Niin kuin sodassa Leningrad kesti saksalaisten piirityksen, se kestää Sankt Peterburgina tämän pommin. Kukkien ja kynttilöiden määrä Teknologisen instituutin aseman edessä kertoo siitäkin. Junassa kuolleet näyttävät pääasiasiassa olleen nuoria opiskelijoita, jotka olivat instituutteihinsa menossa.

Myöhemmin selviää kyllä, että myös kaupunki on halunnut tehdä jotain: kaikki muu julkinen liikenne on ollut ilmaista kaupungin omia takseja ja paikallisjunia myöten. Gazpromin asemat ovat jakaneet ilmaista bensiiniä. Yksityiset taksit ovat kyllä käyttäneet ihmisten hätää hyväkseen.

Sisällä tyttären kodissa huomion saa ja vie kuitenkin pieni lapsenlapsi. Sonja on tietenkin taas kasvanut, hän tunnistaa ja tuntee minutkin, osaa jo kulkea ja leikkiä, vaikkei ole vielä vuottakaan. Lapsi antaa toivoa, vaikka maailma hänen ympärillään miten kieroutuisi.

Lapsi on viaton, syntymäpahuutta saati syntiä ei hänessä ole, sen tajuaa, kun malttaa katsoa. Synti ja pahuus syntyvät useimmiten olosuhteista, kurjuudesta, vääryydestä, surkeudesta. Ja sitten myös tietämättömyydestä. Ne kaikki yhdistyvät vihaksi, joka tahtoo lopulta tuhota kenet vain. Koti taas on edelleen se ympäristö, joka kasvun viitoittaa, saattaa kehityksen alulle. Kun näen lapsen, jota kaikki hänen ympärillään tuntuvat rakastavan, ajattelen, ettemme elä turhaan. Pommeja tullaan aina asentamaan, syyttömiä ihmisiä tapetaan noin vain. Mutta yhä maailmasta löytyy myös asioita, joita mikään räjähdys ei saata musertaa.

(5.4.2017)